Nettiheitterit ja heidän erikoinen sielunelämänsä

nettiheitterit

Nettiheitterit – helppo huudella anonyyminä!

Ei ollut nettiheittereitä kun minä olin nuori, koska ei ollut someja eikä älylaitteitakaan. Silloin sai olla aika lailla rauhassa ja paskan jauhaminen hoidettiin tyylikkäästi selän takana, mutta omalla naamalla kuitenkin. Nykyään ihmiset piiloutuvat netin syövereihin jos jonkinlaisiin keksittyihin nimimerkkeihin ja sähköpostiosoitteisiin. Ihmisillä ei ole pokkaa enää julkaista törkykommentteja omalla nimellä ja naamalla. Vauva-palstalla ruoditaan milloin kenenkin elämää, anonyyminä tietenkin. Suurin osa ihmisistä tuskin uskaltaisi laukoa samoja kommentteja päin naamaa vai mitä luulette?

Tänään oli se päivä

Meillä pidetään täällä Fitfashionilla nollatoleranssia mitä tulee viha- ja törkykommentteihin. Mitään skeidaa ei julkaista. En ole blogiurani aikana kauheasti kuraa saanut osakseni, mutta silloin tällöin joku ärsyyntyy olemuksestani tai sanomisistani ja alkaa pommittaa minua ihan pimeillä ja sekopäisillä jutuilla. Nämä saan aina hiljennettyä ignooraamalla heidät. Youtube-kanavani kanssa mietin vielä omaa linjaani. Toiset jättävät näkyviin ihan jokaisen kommentin ja toiset poistavat turhanpäiväiset haukkumiset ja urpoilut. Päätin, että vedän linjaukseni sitten kun näitä kommentteja alkaa tulla. Tänään oli se päivä. Aamulla herätessäni minua odotti kirjoitusvirheillä varustettu viesti kanavallani: kuole vitun läski huora dislike!Aha. Siellä joku reppana ei ole keksinyt mitään muuta sanottavaa. Samaisen nimimerkin olen tavannut muuallakin huutelevan ihan yhtä älyvapaata tekstiä. Poistin kommentin ja vedin samalla oman linjaukseni kommentointiin. En hyväksy myöskään youtubessa mitään rienaamista. Kritiikkiä saa ja pitääkin antaa, kunhan se tehdään asiallisesti. Tässä kommentissa ei ollut mitään asiallista, päinvastoin. Kirjoitusausta päätellen asialla on joku 9-13 -vuotias rassukka, joka hakee huomiota ja luulee olevansa jotenkin mahtava, kun laukoo tällaisia kommentteja aikuisille ihmisille. Minua lähinnä huvitti.

Nettiheitterit ja heidän vinksahtanut ajatusmaailmansa

Jäin jälleen kerran miettimään tällaisten ihmisten sielunelämää. Mikä siellä on niin vinksahtanutta, että täytyy purkaa pahaa oloansa toisiin ihmisiin ja anonyyminä vieläpä? Nettiheittereihin kuuluu sekä nuoria että vanhoja, ja nuoret ehkä vielä jotenkin ymmärrän. Heillä ei ole elämästä saati käytöstavoista mitään ymmärrystä. Päässä ei vain yksinkertaisesti oli riittävästi vielä järkeä käyttäytyä elämän normaalinormien mukaisesti. Ehkä heitteröinti on heidän mielestään jopa hauskaa ajanvietettä. Yritetään saada ihmiset reagoimaan, mutta he eivät kuitenkaan ymmärrä sitä, että loppupeleissä he itse näyttävät idiooteilta. Entäs aikuiset nettiheitterit sitten? Se onkin mielenkiintoista! Mikä tekee heistä olevinaan parempia ihmisiä? Niin paljon parempia että he kokevat oikeudekseen haukkua muita? Mun mielestä todella lapsellista käytöstä aikuiselta ihmiseltä huudella törkeyksiä anonyymin nimimerkin takaa. Säälittävää. Ehkä taustalla on kateutta, epäonnistumisia ja yritys paeta omaa surkeaa elämäänsä. Mene ja tiedä. Idiottimaista puuhaa sen on selittelyistä huolimatta.

Mitä ajatuksia nettiheitterit herättää teissä?

Ei mitään sanottavaa

Se aika kuusta, kun aivot on sumussa ja järki ei juokse. Koko kroppa päästä jalkoihin on aivan turta eikä toimi vaikka kuinka käskee. Aamulla on vaikeaa nousta. Väsyttää kahdeksan tunnin yöunista huolimatta. Töihin ei huvita mennä, mutta on pakko. Jokainen hetki on yhtä tuskaa ja vilkuilen kelloa aivan liian usein. En meinaa pysyä hereillä ja joudun miettimään kaiken tarkasti mitä teen, koska pää ei ole yhtään tässä hetkessä mukana. Tuntuu taas helvetin vaikealta olla nainen. Kerran kuussa kaikki on silkkaa paskaa enkä jaksaisi ihmisiä saati itseäni ollenkaan. Voi kun voisi vaan mönkiä peiton alle ja herätä viikon päästä. Tällaisia ajatuksia pyörittelin päässäni koko aamupäivän.

Sitten tuli puolipäivä, jota olin jännittänyt ja stressannut koko aamun. Tiedossa oli tilanne töissä, josta en välttämättä selviäisi ihan kunnialla. Vaikka tiedän olevani hyvä työssäni, on asioita ja asiakkaita, joiden kanssa ammattitaito toden teolla testataan ja tänään oli yksi niistä hetkistä. Ei ihme, että vähän stressasi. Kaikki sujui kuitenkin todella hyvin. Paremmin kuin koskaan ennen. Olin jopa itsekin yllättynyt tilanteesta ja se jos mikä piristi mieltä. Ehkä tämä ei olekaan niin huono päivä?

Asiakkaat ovat ihan parasta työssäni ja kun tätä duunia tekee päivästä toiseen viitenä päivänä viikosta, on tästä pakko tykätä. Ihmisistä on pakko tykätä. Huonoinakin päivinä ihmisten takia tätä työtä jaksaa tehdä ja heistä saa positiivista energiaa päivään. Keskusteltiin erään asiakkaan kanssa siitä miksi jotkut asiakaspalvelutyössä olevat vaikuttavat ennemminkin ihmisvihaajilta kuin halukkailta tekemään työtään. Näitä ihmisiä löytyy ihan jokaisesta ammattiryhmästä. Itse olen aina miettinyt miksi 90% bussikuskeista on niin nyreitä? Vaikka toivottaa hyvää huomenta, kuski ei edes käännä päätään minua kohti. Mikä siinäkin olisi niin vaikeaa vastata? En ymmärrä.

Ei mitään sanottavaa? Taisi kuitenkin jotain olla tällekin päivälle! Mukavaa torstaita tyypit! Joskus on huonoja päiviä, mutta niistäkin löytyy aina jotain hyvää 🙂

Miksi verrata itseään muihin?

Olen tässä jo viikon päivät ihmetellyt, kun olotila on ollut kovin alavireinen. Alkuun luulin, että olen tulossa kipeäksi, mutta ei tämä siltä tunnu. Mieli on vähän matala ja viihdyn paremmin tällä hetkellä omien ajatusteni kanssa kuin seurassa. Pikkuhiljaa olen oppinut tunnistamaa tällaiset olotilat ja tiesin heti, että jotain on meneillä mutta en kyennyt hahmottamaan mitä. Päätin odottaa, sillä asioilla on aina tapata selvitä tavalla tai toisella tai haihtua omia aikojaan pois.

Eilen sitten sain ajatuksen päästä kiinni kesken treenien. Tällainen savolaissyntyinen tyyppi on yleensä suuna päänä joka paikassa ja juttua riittää vaikka harjanvarresta. Nyt huomasin kuitenkin olevani hiljainen ja poissaoleva. Tein sen mitä piti, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Jossain vaiheessa treeniä huomasin murehtivani miksi olen niin paljon huonompi kuin muut? Miksi mun treenipainot ei ole yhtä isot kuin monella muulla? Miksi olen näin paska edelleen? Silloin tajusin sen. Olen taas alkanut vertaamaan itseäni muihin, vaikka sitä ei todellakaan kannattaisi tehdä. Päätin vajaa kolme kuukautta sitten palatessani takaisin treenien pariin etten tee sitä virhettä enää koskaan, mutta niin sitä vaan ollaan taas tässä tilanteessa näiden ajatusten kanssa. Mitään järkeähän siinä ei ole ja ymmärrän sen itsekin. En koe olevani kovin kilpailuhenkinen, mutta joissain asioissa näköjään olenkin.

Mä en koskaan vertaa itseäni muihin millään muulla elämänalueella niin miksi vertaisin treeneissäkään? Jokainen varmasti tekee parhaansa, niin minäkin. Pitäisi aina muistaa peilata omia tuloksia vain ja ainoastaan omiin tuloksiin. Siinä vaiheessa, kun lähdetään vertaamaan itseään muihin missä tahansa asiassa (talous, ulkonäkö, menestys, treenaaminen…), mennään pahasti metsään. Toki kilpailut on ihan erikseen, mutta harvoin tällaisella vertailulla ainakaan hyvää mieltä itselleen saa! Jouduin käymään itseni kanssa eilen melkoisen keskustelun, että saan ajatukset taas reilaan ja fiiliksen paranemaan. Ei tässä elämässä voi tehdä kuin oman parhaansa, oli kysymys mistä tahansa.

Pikkasen paremmin mielin treeneihin ja viikonlopun viettoon!

Koskaan ei tiedä mitä pinnan alla oikeasti on

Processed with VSCOKuva: Katri Viirret

Blogeja seuratessa blogin kirjoittajasta saa aina tietynlaisen kuvan. Ehkä kyseinen henkilö on juuri sellainen tai hän vain haluaa antaa itsestään tarkkaan harkitun kuvan. Blogin välityksellä on oikeastaan aika vaikeaa antaa itsestään realistista kuvaa ellei halua jakaa ihan kaikkia asioita ja ajatuksia elämästään. En minä ainakaan halua. On paljon asioita, joista en koskaan puhu täällä, koska en halua tai osaa kirjoittaa niistä. Rakastan itse blogeja, joissa kirjoittaja on hyvin samaistuttava ja samankaltainen ihminen kuin minä. En pidä blogeista, joissa kaikki on pelkkää pintaliitoa, juhlia, täydellisiä meikkejä ja uusia vaatteita sekä kalliita huonekaluja. Elämä ei ole täydellistä, joten en itse halua esittää, että se olisi täydellistä.

En tiedä minkälaisen kuvan te olette saaneet esimerkiksi minusta? Täältä puuttuu kaikki tuo pintaliito, koska en halua antaa nuorille lukijoille sitä kuvaa, että tavaraa tulee ovista ja ikkunoista ja elämä olisi helppoa näppisten näpyttelyä. Rahaa on vaikka muille jakaa ja jokainen viikonloppu yhtä juhlaa. Oikea elämä on minulle ihan jotain muuta. Se on tehtyjä työtunteja, maksettuja laskuja, rahahuolia, ajankäytön priorisointia, kotitöitä, välillä murehtimista, mutta on se myös iloa pienistä asioista! Olen itse henkeen ja vereen arki-ihminen ja vaikka siitä välillä natisenkin, niin mun mielestä se on sitä oikeaa elämää. Toki voisin jättää kaiken tämän blogin ulkopuolelle ja opetella kuvailemaan hienoja ja eteerisiä kuvia ja kirjoittaa blogiin vain kauniita korulauseita tai lainattuja mietteitä. Mutta kun minä haluan antaa itsestäni ja ajatuksistani juuri sellaisen kuvan minkälainen oikeasti olen. En tahdo feikata.

Entä kuinka moni meistä tietää mitä ystävälle tai työkaverille oikeasti kuuluu? Mitä hänen päänsä sisällä liikkuu? Veikkaan, että aika harva. Suomalainen kulttuuri on sellainen, että kavereita on paljon, mutta oikeita ystäviä aika vähän. Siis sellaisia ystäviä, joille voi kertoa ihan mitä tahansa. Itselläni tällaiset ihmiset ovat aika harvassa. Ihmisistä ei aina edes huomaa, jos heillä on isoja huolia tai murheita. Itse haluaisin, että olisi aina ihminen, jolle voisin kertoa suurimmatkin murheeni ja onneksi minulla sellaisia onkin, mutta kaikilla ei ole. Kysymys mitä kuuluu on helppoa kuitata sanoilla ihan hyvää, mutta entä jos ottaisikin toista kädestä kiinni ja kysyisi mitä sulle oikeasti kuuluu? Saisiko vastaukseksi jotain muuta? Olisiko helpompaa avautua?

Tämä koko teksti oli vain tällaista tajunnanvirtaa, joka lähti liikkeelle kun luin netistä mun suosikkibloggaajien Annan ja Sebastianin eronneen. Enpä olisi ikinä arvannut! Blogimaailmassa (saati oikeassa elämässä) ei koskaan tiedä mitä siellä pinnan alla oikeasti tapahtuu. Harmillista, tykkäsin heistä kovin.