Elämä ilman lasta on ihanan helppoa

elämä

Tämä viikko on varsin omituinen. Tyttö lähti mökille eilen ja me vietetään miehen kanssa siis kaksistaan aikaa kotona. Outoa, kun koti on niin rauhallinen ja hiljainen. Normaalisti tyttö höpöttää koko ajan jotakin tai meillä on hänen kavereitaan kylässä. Lastenohjelma pauhaa iltaisin televisiossa ja koko ajan joku on pyytämässä jotain. Omaa ruokaa saa harvoin yhdeltä istumalta syödä loppuun saati katsoa mitään ohjelmaa televisiosta silloin kun haluaa. Aina on jokin tavara hukassa tai joku paikka myllätty mullin mallin. Tekemistä riittää näinkin pienessä kodissa aamusta iltaan eikä se siihenkään lopu.

Tyttö meni ensin maanantai-iltana serkulleen yöksi ja sieltä lähtivät eilen aamulla junalla mökille. Jo maanantaina havahduin siihen etten tajunnut ajankulua kotona ollenkaan. Normaalisti ruuat, pisut ja pesut rytmittää illat kellon tarkasti, mutta nyt yhtäkkiä ei ollutkaan mitään pakollisia menoja. Katselin töllöä ja puoli kymmenen aikaan huomasin, että vielä on seuraavan päivän ruuat laittamatta ja suihkussa käymättä. Normaalisti olen jo hampaiden pesulla tuohon aikaan. En edes muista koska olisin viimeksi ennen nukkumaanmenoa lukenut lehteä sängyssä. Normaalisti mun iltalukeminen koostuu My little ponysta tai Frozenista. Jo näinkin pienistä asioista olen repinyt iloa jo kahtena iltana peräkkäin!

Ihanaa kun saa päättää ihan itse mitä syö ja laittaa ruuaksi. Ei tarvitse miettiä suostuuko jälkikasvu syömään samaa vai pitääkö laittaa kaksi eri ruokaa. Kukaan ei kinua jäätelöä jälkkäriksi tai tekemään jääpaloja myöhään illalla. Eilen illalla lähdin lenkille kuuden aikaan illalla, ihan tuosta noin vain! Ei tarvinnut miettiä kuka katsoo tytön perään tai koska täytyy olla takaisin. Tällaistako elämä oli ennen lasta? Olin unohtanut tämän vapauden tunteen aivan kokonaan. Ei rajoituksia, vaatimuksia tai sen suurempia velvollisuuksia. Saan siivoilla kotona silloin kun huvittaa tai olla siivoamatta. Pyykätä täytyy vasta kun alusvaatteet loppuu, ei silloin kun lempimekko on likaisena. Tänään aion laittaa aikuisten ruokaa. Mieli on tehnyt pestopastaa jo kauan, mutta tyttö ei sitä suostu syömään, joten on jäänyt laittamatta. Tänään menen muutenkin ihan fiiliksellä. Jos huvittaa vain köllöttää ja katsoa netflixiä, teen sen. Jos huvittaa alkaa repimään tytön huoneesta tapetteja pois, teen sen, mutta tänään en stressiä ota mistään.

Tiedättekö, päivääkään en vaihtaisi tästä elämästä pois! Vaikka välillä on raskasta niin elämä antaa enemmän kuin ottaa 🙂 Tän viikon mä kuitenkin nautin täysin siemauksin!

Täytyykö lapsen vanhempien olla naimisissa?

naimisissa

Lueskelin tänään netistä juttua, jossa arvosteltiin vanhempia, jotka eivät ole naimissa keskenään. Ennen aikaanhan oli säädytöntä, jos lasta odottavat vanhemmat eivät menneet naimisiin ja varmasti tämän takia silloin solmittiin monia ”pakkoavioliittoja”. Myös omat vanhempani menivät todella nuorina (tietääkseni presidentin luvalla alaikäisinä) naimisiin, kun ensimmäinen lapsi oli tulossa. Jotenkin itsekin ajattelin aina, että menen nuorena naimisiin ja teen lapsetkin hyvin nuorena. Noh, näin ei kuitenkaan käynyt. Oma lapseni syntyi minun ollessa 29-vuotias mikä ei mun mittapuulla enää mikään nuori synnyttäjä ole vaikkakin ensisynnyttäjien keski-ikä kipuaa koko ajan ylöspäin. Nykyään avioliittoa ajatellaan ihan eri tavalla. Tuntuu, että ennen se oli tavallaan pyhä asia eikä avioliitosta lähdetty noin vain. Nykyään eroja otetaan helpommin ja kevyemmin perustein.

Arvomaailma näin päivinä on hyvinkin erilainen kuin vielä vuosikymmen sitten muissakin asioissa kuin avioliitossa. Yllättävän paljon on silti nykyäänkin ihmisiä, joiden mielestä lasten vanhempien pitäisi olla naimisissa. Ehkä siihen vaikuttaa oma kasvatus ja vanhempien esimerkki, en tiedä. Toisaalta, olen tavannut niin nuoria kuin vanhojakin, joiden mielestä avioliitto kuuluu lapsiperheeseen. Luulin tosiaan itsekin, että menen naimisiin nuorena, mutta niin vain on ajatukset muuttuneet. Yhteisiä vuosia miehen kanssa on kohta 12, mutta naimisissa ei edelleenkään olla. Mietittiin asiaa tovi sitten, mutta mitään ei ole sen hyväksi tehty. Myönnän, että on joitakin lainopillisia juttuja joiden vuoksi kannattaisi mennä naimisiin, mutta minun mielestäni avioliitto ei ole tae jatkuvasta rakkaudesta tai hyvästä parisuhteesta. En osaa sanoa miksi me ei olla menty naimisiin. Ei sille mitään esteitä ole eikä kumpikaan vastusta. Ehkä se ei ole meille niin tärkeää ja onhan tässä vielä mahdollisuus ja aikaakin mennä naimisiin, jos mieli muuttuu 😉

Omasta mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä onko lasten vanhemmat avioliitossa. Ei se elämää miksikään muutu saati vähennä rakkautta toista tai lapsia kohtaan, jos naimisiin ei mennä. En ymmärrä ihmisiä, jotka tuomitsevat vanhemmat, jotka eivät halua avioliittoon syystä tai toisesta. Eihän se ole kenenkään toisen elämästä pois. Itse en voisi olla tämän sitoutuneempi kuin olen nyt eikä elämä muuttuisi miksikään, vaikka naimisiin mentäisiin. Yhteinen lapsi ja asuntolaina yhdistää ja sitoo jo aika lailla, mutta pakko myöntää, että avioliitto toisi ehkä jonkinlaisen ”lisäsinetin” yhteiselämään? Kertokaa te, jotka tiedätte: muuttuiko elämä miksikään naimisiinmenon jälkeen? Tuliko sitoutuneempi olo tai tuntuiko perhe ehyemmältä kuin pelkässä avoliitossa?

 

Viime päivinä olen…

viime päivinä

Voi nyyh! Nyt se on kuulkaa loma loppu ja huomenna on palattava arkeen. Toisaalta ei haittaa, mutta en voi kyllä kieltää ettenkö olisi mielelläni jäänyt mökille vielä vaikka kuukaudeksi! Mietiskelin eilen miten mahtavaa olisi kun pystyisi joskus tekemään niin kuin isovaari vielä pari vuotta sitten: äitienpäivänä mökille ja syyskuun puolessa välissä takaisin Helsinkiin. Siinä olisi lomaa kerrakseen. Noh, onneksi on syyskuussa toinen loma jota odottaa ja onhan kotiin aina mukava palata. Saadaankin heti pieni haasteita tytön päiväkotiin kuljetuksen ja mun duunimatkan kanssa, mutta toivon saavani vielä tänään pyörän kuntoon. Jos pääsisin ajelemaan matkoja huomisesta lähtien pyörällä niin tulisihan siinä selvää säästöäkin, kun ei ei tarvitsisi hetkeen ostaa yli 100 euron bussikorttia ja bonarina saisin kunnolla hyötyliikutaa 🙂 No mutta, mennäänpä sitten viime päivien tapahtumiin!

Viime päivinä olen…

..uinut melkein joka päivä!

..leiponut pullaa ja mustikkapiirakkaa.

viime päivinä

..katsonut miehen kanssa joka ilta elokuvan. Luksusta!

..joogannut useampana päivänä.

..hyppinyt pomppukepillä.

..nukkunut teltassa ja kuunnellut luonnon ääniä.

viime päivinä

..kyykkinyt kasvimaalla.

..uinut lähdejärvessä, jossa näkee kirkkaasti monen metrin syvyyteen.

..nauttinut auringosta ja lämmöstä.

..haaveillut syksyn matkasta.

viime päivinä

viime päivinä

..päättänyt viedä kaikki meidän kolikot pankkiin ja laittaa ne matkakassaan. Paitsi tytön possurahat, jotka menevät hänen tililleen.

..laatinut budjettia ja miettinyt miten voisin säästää entistä enemmän.

..selannut tapettivaihtoehtoja.

..yrittänyt voittaa liput Tikkurila festareille.

..käynyt metsässä etsimässä sieniä (ei löytynyt).

viime päivinä

..kuvannut kaikkea liikkuvaa ja paikallaan olevaa.

..miettinyt miksi loma menee aina niin nopeasti?

..todennut tarvitsevani nappikuulokkeet pyöräilyä varten.

..pelannut miljoona afrikan tähteä!

Mitä sä olet tehnyt viime päivinä?

viime päivinä

viime päivinä

Tottumuksien muuttaminen – Miksi se on niin hankalaa?

tottumuksien muuttaminen

Tottumuksien muuttaminen, oli kyse sitten elämäntavoista tai mistä vain, on aikamoinen projekti. Liikunnan aloittaminen on hankalaa ja työläältä tuntuvaa, jos siihen ei ole tottunut. Ruokailutottumuksissa lipsuu helposti vanhoihin tapoihin, jos ajatus ei ole hommassa mukana. Tarvitaan järjetön määrä toistoja, että uusista opeteltavista tavoista tulee tottumuksia, jotka ovat syvällä selkärangassa. Mä tiedän henkilökohtaisesti, että omassakin elämässä on paljon muutoskohteita. Tuskailen usein sekaista kotia, koska meillä ei ole vieläkään joka päiväistä säännöllistä rutiinia kotiaskareisiin. Muistan suunnitelmat aina muutaman päivän kerrallaan ja sitten ne unohtuvat, kunnes koko koti on aivan mullin mallin.

Sama pätee ruokailuihin. Niissäkin on petrattavaa ajanhallinnan sekä laadun kanssa. Teen aika usein ruokaa suurempia annoksia kerralla jolloin ei tarvitse joka ilta olla kokkaamassa. Ongelma on ennemminkin aamu- ja iltapalojen kanssa. En ehdi aamulla tekemään mitään pitkän kaavan kautta, joten mun perusaamupala on pari leipää ja teetä. Se vaan kun ei ole minulle riittävä aamupala. Nyt on yrityksenä alkaa tekemään edellisenä iltana smoothie valmiiksi jääkaappiin, jolloin mun ei tarvitse tehdä sitä aamulla ja herättää koko taloa blenderin surinaan. Toinen on iltapala. Tiedän ettei Ehrmannin vanukas ja mysli ole mitään ravintoarvoiltaan parasta safkaa, mutta sen vetäisen usein koska se on helppo ja nopea valmistaa. Ongelma on ennemminkin se ettei minulla ole aikaa alkaa valmistamaan mitään tai muistan iltapalan juuri ennen nukkumaanmenoa.

Millä ihmeellä saisin muutettua omia tapojani niin, että muistaisin tehdä aamu- ja iltapalat ajoissa? Silloin saisin niistäkin entistä ravinteikkaampia ja parempia. Täytyy varmaan alkaa laittamaan puhelimeen muistutusta tai liimailla jotain post-it lappuja ympäri kotia. En halua olla koko iltaa hellan ääressä sillä muutakin tekemistä olisi ihan riittämiin. Ehkä alan iltaisin vääntämään jättisatsin smoothieta tai smoothiebowlin, josta syön sekä illalla että aamulla. Nyt vain pitäisi saada homma toteutettua ja selkärankaan asti…Joku hyvä systeemi pitäisi saada kodin puhtaana pidon suhteenkin. Muistan juuri ennen nukkumaanmenoa, että ne kattilat jäi sinne tiskialtaaseen ja kaikki muukin ihan levälleen.

Mietin vain, että miten vaikeaa oikeasti on tehdä elämäntaparemonttia kun jo parin asian muuttaminen on näin vaikeaa? Miksi tottumuksien muuttaminen vaatii niin hemmetisti ylimääräistä energiaa ja muistikapasiteettia!?

Kuinka teillä riidellään?

riidellään
Kuva: Outi Karita.

Kuinka teillä riidellään? Riidelläänkö teillä paljon?

Olen miettinyt jo tovin näitä riitelyasioita. Muistan, että lapsuudessa meillä huudettiin aina riitojen keskellä. Ehkä siksi olen vielä nykyäänkin varsin kovaääninen. Ainakin miehen mielestä. Omasta mielestäni puhun normaalilla äänellä, mutta hänen mielestään huudan. Hän taitaa olla normaalia herkkäkorvaisempi tai minä normaalia kovaäänisempi. Mene ja tiedä. Tässä asiassa tyttö on tullut minuun, sillä hänenkin äänenvolyymi nousee melko herkästi. Silti en itse koe sitä huutamiseksi. Mies on toista mieltä. En ole yllättynyt.

Kuinka meillä riidellään?

Olen luonteeltani todella äkkipikainen joskin tasoittunut iän myötä aika paljon. Sytyn hetkessä ja hihat palaa asioihin todella nopeasti. Olen tosin opetellut malttamaan mieleni useimmissa tilanteissa, mutta aina se ei onnistu. En halua, että tyttö oppii tätä tapaa minulta, mutta taitaa olla jo myöhäistä. Hän on ihan yhtä temperamenttinen kuin minäkin. Tällä hetkellä jopa pahempi, mutta se kuulunee ikään. Mies taas on rauhallisuuden perikuva. Niin rauhallinen, että joskus jopa ärsyttää. Kun hän suuttuu, on tosi kyseessä. Joskus mietin miten kaksi näin temperamentilta erilaista ihmistä on pysynyt yhdessä melkein 12 vuotta. Ehkä ne on ne kuuluisat vastakohdat? Meidän isot riidat näiden vuosien aikana on laskettavissa yhden käden sormilla enkä enää muista mistä ne edes alkoivat. Varmaan jostain ihan normaaleista asioista. Kyllä meilläkin ääntä nostetaan kun riidellään, mutta yleensä se loppuu lyhyeen, kun kumpikin alkaa hetkeksi mököttämään ja miettimään asiaa omassa päässään. Sen jälkeen kumpikin saa kertoa oman mielipiteensä ja solmitaan rauha.

Oikea tapa riidellä?

Niin, tapoja riidellä on varmasti tasan yhtä monta kuin on riitelijääkin. Jokaisella omansa, ehkä lapsuudesta opittu. Pakko sanoa, että olen vuosien mittaan kehittynyt riitelyssä. Aikaisemmin lukkiuduin täysin enkä saanut sanaakaan suustani. Olisin halunnut puhua, mutta en jostain syystä kyennyt. En vain saanut sanaakaan suustani. Tässä vuosien mittaan on ollut pakko opetella puhumisen jalo taito ja nimenomaan opetella kertomaan mitä omassa mielessä liikkuu. Toinen ei voi minun ajatuksiani lukea, vaikka se paljon helpompaa olisikin. Korotan edelleen ääntäni suutuspäissäni, mutta se on minun tapani purkaa paineet ulos. Sen jälkeen rauhotun ja puhun suuni puhtaaksi. Näin meillä toimitaan ja tuntuu olevan sopiva keino meille, koska mitään ei ole jäänyt riitojen jäljiltä hampaan koloon. Tytön kanssa yritän olla maltillisempi, mutta vaikeaahan se välillä on, kun kaksi samanlaista äkkipikaista luupäätä on vastakkain. Mies sanookin, että me ollaan tytön kanssa kuulemma kuin kissa ja koira, aina nahistelemassa. Mun ja tytön nahistelu on kuitenkin vain lähimmäisen rakkautta ja mulla menee hermot, koska haluan huolehtia hänestä, mutta hän pistää kaikessa vastaan. Sitten tytöltäkin menee hermot ja kinastellaan aikamme, kunnes puhutaan asia halki, halataan ja rakastetaan. Ja sitten tulee taas uusi asia, josta nahistella.

Riitely puhdistaa ilmaa kun se tehdään oikein ja toista osapuolta loukkaamatta. Olen opetellut sen ettei äkkipikaisuuksissaan kannata sanoa mitään sellaista, jota katuisi myöhemmin. Se on kannattanut. Ehkä senkin takia meidän riidat on nopeasti ja helposti käsiteltyjä eikä niistä jää koskaan paha mieli. Puhumisen jalo taito on myös sellainen, joka kannattaa ehdottomasti opetella. Se on vaikeaa jos sitä ei osaa, mutta palkitsee kyllä. Sen voin luvata! On niin paljon helpompaa jatkaa yhteiseloa, kun mitään ei jää sanomatta tai hampaankoloon. Pätee muuten ystäviin ja sisaruksiin myös 😉

Kuinka teillä riidellään? Pistäkäähän kommenttiboksi laulamaan!

Lue myös:

Miksi puolison exää vihataan?

Parisuhdematkalla Tallinnassa

Ehkä vähän rupsahtanut

En ehkä koskaan mene naimisiin

Ja sitten meni kuppi totaalisesti nurin

Mistä löytyy täydellinen kumppani?

Helvetin parisuhde

Lue myös Maaret Kallion kolumni asiaan liittyen!

Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja,

Tämä päivä on ollut minulle aivan liian rankka. Ei tietoakaan enää vapaiden tuomasta rentoutumisen tunteesta. Aamulla heräsin jo valmiiksi väsyneenä. Nukuin pääsiäisen seutuun 10h yössä ja viime yönä sain nukuttua ”vain” 8h. Ensimmäiset heräämisen jälkeen päähän pälkähtäneet ajatukset eivät todellakaan olleet mitään kovin positiivisia. Jos jotain positiivista pitää tästä hakea niin sain sentään nukkua 45 minuuttia pidempään kuin normaalisti sillä mies ja tyttö ovat lomalla jo tämän viikon. Mulla alkaa loma ensi viikolla ja päästään starttaamaan mökkeilykausi 🙂 On onneksi jotain mitä odottaa.

Meillä on ollut töissä jo pari viikkoa todella kiire ja tuntuu, että tämä tilanne vain pahenee tästä. Olkapää oireilee koko ajan ja olen jo sen takia aivan hermo kireällä koko ajan. Olkapää ei asettunut edes viiden päivän levon aikana ja työ tuntuu taas vain pahentavan sen tilannetta. Arvasin, että tämä päivä tulee olemaan kiireinen, mutta tämä on ollut ihan pommi aamusta lähtien. Ei mitään järkeä. En tiedä kannattaako tästä lähteä treenaamaan vai ei. Pahentaako tilannetta vai parantaako? Periaatteessa urheilu auttaa aina tällaiseen fiilikseen, mutta samalla murehdin kuitenkin olkapäätä. Päivän treeniä en joka tapauksessa kykene tekemään, se on selvää. Nyt en halua riskeerata terveyttäni tekemällä mitään mikä voi vahingoittaa olkapäätä enemmän. Fyssarille on vaikeaa saada aikoja, joten joudun nyt vain kärvistelemään.

Tytön skuutistaakin irtosi jokin mutteri, kuka senkin hankkii ja asentaa? Koti vaatisi siistimistä ja kissat silitystä. Minuakin vois joku vähän silittää niin jaksaisin taas huomenna herätä hymyssä suin. Elämä on nyt vähän rankkaa, mutta tiedän tämän vielä helpottavan. Nyt kun vain keksisin treenata vai eikö?

Rakas päiväkirja, eihän tällaisia päiviä tulee enää ihan heti?

Saikkupäivä mun matkassa

Jouduin olkapään takia täksi viikoksi kotiin huilille ja hoksasin aamulle etten ole pitkään aikaan tehnyt Päivä mun matkassa -postausta. Päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen etten ollut töissä enkä käynyt treeneissä. Tein siis kaikkea muuta. Leikattu olkapää on alkanut oireilla ikävästi ja oireet eivät todellakaan johdu treeneistä niin kuin joku pallopää kommentoi tuossa taannoin. Olen itse ihminen, jota harmittaa suunnattomasti jäädä kotiin, kun periaatteessa mulla on kaikki hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. Välillä unohdan koko olkapään särkylääkkeiden vuoksi, kunnes aamulla herään taas järkyttävään jyskyttävään kipuun olkapäässä…Mutta se olkapäästä, mennäänpä katsomaan mitä eiliseen päivään kuului!

7.45 Avaan silmäni ja näen kolme silmäparia (kissojen) tuijottamassa minua. Kissat pakottavat mut ylös sängystä ja täyttämään ruokakipponsa. Ihmettelen hetken aikaa maailmanmenoa ja menen herättämään tytön, joka on kääriytynyt muumioksi peittonsa sisään. Valmistan meille aamiaista. Tytölle puuroa ja itselleni omeletin ja teetä. Aamiaisen valmistuksen ohella yritän siivota hieman keittiötä siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Päätän jättää sen homman myöhemmälle.

9.30 Lähdetään päiväkodille, tyttö potkulaudalla ja minä kävellen. Matkaan menee noin 10 minuuttia. Yritän opettaa tyttöä potkuttelemaan tien reunassa siinä kuitenkaan onnistumatta. Neuvot menevät kuin kuuroille korville, koska hänellä on niin kova kiire päästä leikkimään kavereiden kanssa. Takaisinpäin kävellessä kuuntelen Lars Keplerin Kaniinin metsästäjää äänikirjana ja mietin pitäisikö koukata mutkan kautta niin saisin kuunnella kirjaa pidempään. Olen ihan koukussa äänikirjoihin! Loppujen lopuksi teen pienen pienen lisämutkan sillä kotona odottaa vielä hommia..

Kotiin tullessa käyn välittömästi keittiön kimppuun. Laitettiin edellisenä iltana astianpesukone päälle ja sillä välin on taas kasautunut pino astioita tiskipöydälle. Vihaan meidän keittiössä vähäistä laskutilaa ja siksi se näyttää aina sotkuiselta, jos on yhtään astioita pöydällä. Otan puhtaat astiat koneesta, laitan likaiset tilalle ja pesen isoimmat astiat käsin. Seuraavaksi siivoan kissanhiekkalaatikon ja imuroin koko kämpän. Järjestelen kamoja ja otan  pari kuvaa blogipostausta varten. Sitten onkin aika lähteä liikenteeseen.

Keittiö ennen siivousta.

Kävelen bussipysäkille ja menen yhdellä bussilla + junalla Tikkurilaan omalle duunipaikalleni ultrattavaksi. Aika on 11.50, mutta olen normaaliin tapaani ajoissa paikalla. Käyn moikkaamassa labrassa duunikavereita ja selvittelen pari asiaa samalla. Pääsen ultraan ajallaan ja jännitän helvetisti mitä sieltä oikein löytyy. Jännitys ei ole turhaa sillä limapussissa on taas tulehduksen aiheuttamana nestettä ja lisäksi olkapäästä löytyy kalkkia. Radiologi pohtii kortisonipiikin laittamista, mutta päätetään yhteistuumin jättää sen nyt välistä. Saan ohjeistuksen jatkoa varten varata ajan ortopedilla, joka saa päätää jatkosta. Täysin musertuneena menen kauppakeskuksen puolelle ja käyn ostamassa kirjakaupasta askartelutarvikkeita ja Picnicistä salaatin sekä kinuski-maapähkinävoikakkua.

Menen taas junalla Puistolaan ja marssin suurimpaan vitutukseen ostamaan ärrältä Mars-patukan ja kaksi Kinder bueno -patukkaa. Mietin Marsin patukoita avatessani, että mulla on joku ongelma selkeästi. Aina kun tulee vastoinkäymisiä, menen ja ostan herkkuja. Kai niistä saa sitten jotain mielihyvää. Mietin onko se mun tapa yrittää parantaa oloa? Senhän se toki hetken tekeekin, kunnes iskee morkkis. Miksi teen näin aina?

Kotona kaikki se paha olo purkautuu itkuna. Mietin miksi mulle käy taas näin? Tuleeko taas pitkä sairasloma ja treenikielto? Mitä helvettiä mä olen tehnyt tälle maailmalle, että mua kohdellaan näin? En ymmärrä. Muutama kuukausi sitten päätin, että jos joskus joudun taistelemaan olkapään kanssa niin tiedän miten toimia. Nyt en osaa kuitenkaan toimia niin kuin suunnittelin. Pistän töllöstä Suitsin pyörimään, syön salaattia ja puolet Picnicistä ostetusta kakkupalasta. Kello näyttää puoli kaksi.

Naputtelen päivän blogipostauksen valmiiksi ja vastailen muutamiin viesteihin. Pyörittelen asioita taas hetken päässäni, puen ja lähden hakemaan tytön päiväkodista. Asiat eivät murehtimalla parane, tuumaan, vaikka tiedän pyöritteleväni asiaa päässäni kunnes pääsen ortopedille.

Kotiinpäin kävellessä naputan tytön tarhakaverin isälle viestin josko tytöt voisivat leikkiä tänään meillä. Homma on ok ja ilmoitan tytölle kohta saapuvasta leikkikaverista. Laitan kotona vaihteeksi pyykkikoneen päälle ja vaihdan petivaatteet. Laitan tytölle myös välipalaa ennen kuin kaveri saapuu. Tytöt haluavat maalata ja askarrella, joten istahdan katselemaan keittiön pöydän ääreen heidän touhujaan. Jestas miten kova ääni noin pienistä ihmisistä lähtee!

Kello on tässä vaiheessa iltaa jo seitsemän ja huomaan etten ole syönyt yhden jälkeen mitään. Teen itselleni pari kauraleipää. Tytölle ei kelpaa mikään ruoka ja hän menee omaan huoneeseensa pötköttämään. Oletan hänen olevan vain väsynyt päiväkodin leikeistä ja kaverin kanssa puuhailuista. Syön leipäni ja katson yhden jakson Skamia. Ihmettelen, kun talossa on niin hiljaista. Menen tytön huoneen ovelle ja huomaan, että hän on nukahtanut sikiöasentoon päiväpeiton päälle. Laitan hänelle viltin päälle ja päätän antaa hänen nukkua hetken. Yritetään herätellä tyttö puolen tunnin päästä, mutta hän on niin sikeässä unessa ettei herää mihinkään. Päätetään miehen kanssa yhteistuumin antaa hänen nukkua.

Teen päivän venyttelysetin Romwodista. Onneksi aina voi edes venytellä jos muuta ei kykene. Pitäisi alkaa juoksemaan, mutta ei huvita. Ehkä huomenna sitten, mietin. Venyttelyt kestävät 25 minuttia. Laitan Sohvaperunat Areenasta pyörimään töllöön. Mies oli lähdössä hakemaan pyykkejä, mutta erehtyi jäämään hetkeksi seuraamaan ohjelmaa ja siihen muuten jäikin. Aivan loistava ohjelmaa, nauretaan molemmat maha kippurassa! Tyttö herää puoli kymmeneltä ja näyttää jotenkin kalpealta. Kysyn haluaako hän jotain iltapalaa, mutta ei kuulemma maistu. Pesen hampaat, putsaan nassun, käyn suihkussa ja vaihdan yövaatteet. Menen katsomaan tyttöä, joka pötköttää edelleen sängyssään. Paha olo, hän sanoo. Ryntään keittiön hakemaan muovikipon ja ehdin juuri ja juuri ennen kuin oksennus tulee… Seuraava tunti meneekin vähemmän iloisissa merkeissä.

Sellainen oli saikkupäivä mun matkassa. Miten sun päivä sujui?

Lue myös:

Päivä mun matkassa

Lauantaipäivä mun matkassa

Kaksi erilaista päivää

Toiminnan täyteinen lauantai mun matkassa

Ihan tavallinen maanantai mun matkassa

Kotipäivä

Tavallinen tiistai mun matkassa

 

Kuinka kertoa erosta lapselle?

Teinivuodet

Lueskelin eilen illalla sängyssä uutta Kodin kuvalehteä ja lehdessä havaitsin kolumnin, joka kertoi erään lapsen vanhempien erosta. Kertomus liippasi todella läheltä omaa elämää. Kirjoittajana oli 16-vuotias tyttö, joka kertoi omasta elämästään avioerolapsena. En muista olenko tästä asiasta hirveästi blogin puolella puhunut, koska en itse muistele teinivuosiani kovin lämmöllä. Suurin osa niistä onkin ihan pimennossa. Ehkä en vain halua muistaa, en tiedä. Minulla on suuria mustia aukkoja ikävuosien 14-16 kohdalla ja muistan vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Jos joku sanoo minulle, että muistatko hei tämän tapahtuman kun oltiin 15-vuotiaita niin todennäköisesti en muista. Yhtä mustaa mössöä kaikkia.

Avioerolapsi

Olin itse 14-vuotias kun minun vanhemmat erosivat. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin ehkä aavistellut jotain, mutta yhtenä päivänä minulle ilmoitettiin, että isä muuttaa pois ja minä jään kaksin äidin kanssa. Ilman sen kummempia selittelyitä. En tiedä halusivatko vanhemmat säästellä minua joltain vai miksi mitään ei kerrottu. En huomannut mitään suurempia riitojen lisääntymistä, koska meillä riideltiin muutenkin usein. Alku meni hienosti, kunnes äiti ratkesi juomaan ja loppu onkin historiaa. Olen monta kertaa maininnut täällä, että on melkoinen ihme että minusta on tullut näinkin normaali kuin olen. Teinivuosien tapahtumien perusteella voisin olla jossain aivan muualla kuin missä nyt olen. Koulu minulla meni aina hyvin, mutta viinaa vedin varmasti kaksin käsin silloin. Isää en juuri nähnyt hänen reissutöidensä vuoksi ja näin jälkikäteen ajateltuna äiti ei ehkä kauheasti välittänyt mitä tein, vaikka varmasti olisikin halunnut. Siinä vaiheesa hän kamppaili jo niin kovasti oman alkoholisminsa kanssa ettei  muille ihmisille ollut juuri sijaa hänen elämässään. Olin 16-vuotias kun muutin pois kotoa. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tehdä hyviä valintoja ja muuttaa isän luokse, mutta halusin asua omillani. Ehkä sen ansiosta minusta on tullut näin vahva kuin nyt olen. Kun kaiken joutuu opettelemaan kantapään kautta, siinä vahvistuu pakosta. Onneksi sisko oli apuna aina kun apua tarvittiin.

Kuinka kertoa lapselle erosta?

Näin vuosia taaksepäin katsottuna olisin toivonut, että vanhemmat olisivat kertoneet tilanteestaan enemmän ja käsitelleet asiaa minunkin kanssani. Kaikki oli pelkkää arvailua ja on itseasiassa vieläkin. Mielestäni lapselle pitäisi kertoa erosta ajoissa eikä suinkaan silloin, kun hanskat on lyöty jo tiskiin ja toinen vanhempi muuttamassa pois. Omalla kohdallani olisin toivonut, että olisin saanut asua myös isäni kanssa. Meillä meni monta yhteistä vuotta hukkaan hänen töiden sekä toiselle paikkakunnalle muuton vuoksi. Pakko myöntää, että olen jonkin verran katkera noista vuosista, jotka vain ajelehdin ilman kunnollista elämää. Onni onnettomuudessa, löysin kuin löysinkin oman polkuni. Olen jo aikapäiviä sitten päättänyt, että jos meille tulee miehen kanssa ero niin se hoidetaan vain ja ainoastaan lasta ajatellen. En halua, että tyttö jotuisi kokemaan samanlaista lapsuutta tai nuoruutta kuin minä. Ei sellaista kukaan ansaitse. Ero on aina kova paikka, tunteet kuohuvat ja toista ehkä vihaakin yli kaiken, mutta itse en haluaisi lähteä mihinkään sotaan saati alkaa kiristämään toista huoltajuudella. Eikö aikuiset ihmiset oikeasti voisi ajatella vain ja ainoastaan lapsiaan siinä tilanteessa ja laittaa omat tunteet ja vaatimukset hetkeksi taka-alalle? Olen kuullut niin rumista eroista, joissa lapsia pallotellaan miten sattuu ja kiristetään toista minkä ehditään. Yritetään pilata toisen, ihmisen jota joskus rakasti, elämän hinnalla millä hyvänsä. Sellainen tuskin kantaa kovin pitkältä saati tuottaa itsellekään hyvää mieltä. Tuntuu, että nykyään ihmiset eroavat aika heppoisin perustein. Ei jakseta panostaa suhteseen ja kun kyllästyttää, se on saijonaarasta sitten vaan! Omien kokemuksieni perusteella en koskaan haluaisi aiheuttaa lapselleni sitä eron tuskaa. Elämää ei koskaan voi ennustaa, tiedän sen, ja vaikka kuinka jotain asiaa haluaisi niin se ei välttämättä toteudu. Omaan käytökseen ja rehellisyyteen lasta kohtaan voi kuitenkin vaikuttaa. Hoitaako homman hyvin vai ei, se on meistä jokaisesta itsestämme kiinni. Se on kuitenkin varmaa, että omalla käytöksellä on pitkäaikaiset vaikutukset.

Mitä te olette asiasta mieltä?

Hyvä palkka vai onnellisuus – kumpi on tärkeämpää?

Opiskeluaikana olin varma etten koskaan tule työskentelemään asiakaspalvelussa. Olin sisäänpäin kääntynyt juro, joka ei juuri välittänyt uusien ihmisten tapaamisesta. Olin mieluummin yksin ja tein sitä omaa hommaani hiljaa ja muiden huomaamatta. Haaveilin tutkimustyöstä ja päätin hakeutua mikrobiologian, hematologian tai patologian labraan töihin, koska niissä saisin vain olla ja tehdä sitä omaa juttuani. Kuinkas sitten kävikään? Täällä minä olen työssä, jossa kohtaan monia kymmeniä ihmisiä päivässä ja rakastan sitä!

Asiakaspalvelussa parasta on juuri ihmiset. Näen päivän aikana todella monenlaisia persoonia, joista osa jää mieleen ja osa ei. Toisten kanssa juttua riittää vaikka kuinka, kun taas toiset haluavat olla hiljaa ja se on ihan okei. Mahtavinta tässä kaikessa on ne kaikki lukuisat elämäntarinat, joita kuulen päivittäin. Ihmisille tapahtuu kummallisia asioita. Toiset tarinat ovat rankkoja ja toiset taas iloisia. Molemmista saa perspektiiviä omaan elämään sekä paljon ajattelun aihetta. Tässä iässä ajatukset eivät ole enää kääntyneet oman navan sisään, vaan elämä tuntuu kiinnostavalta ja asioita jakaa mielellään myös ventovieraiden kanssa. Sitä kautta voi saada vertaistukea omaan elämään. Huomaa ettei ole ihan yksin näiden ajatusten kanssa.

Viime viikolla kohtasin eräänä päivänä asiakkaan, jonka kanssa minulla ei päällisin puolin ole mitään yhteistä. Olemme aivan eri ikäisiä, eri ammateissa ja erilaisessa elämäntilanteessa. Silti tämä henkilö oli mielenkiintoisin ihminen aikoihin. Huomasin heti, että hänellä on sellainen elämänasenne, joka meillä kaikilla pitäisi olla. Elämä ei aina meni niin kuin suunnittelee, mutta sen ei pidä antaa lannistaa. Kaikesta huonosta vai löytyä myös hyvääkin, jos oikein jaksaa kaivaa. Tämä henkilö oli ollut ennen kovapalkkaisessa työssä, mutta työ oli armottoman stressaavaa ja hänellä oli enemmän vastuuta kuin toimenkuvaan oikeastaan kuuluikaan. Illat ja yöt meni murehtiessa työasioita. Sitten tuli yt:t ja hänen työsuhteensa irtisanottiin. Ensin tuli paniikki, mutta pian sen jälkeen ymmärrys että näin tämän piti mennäkin. Nyt hän saa puolet vähemmän palkkaa, mutta työ ei stressaa eikä vie yöunia. Työasiat voi unohtaa samalla kun painaa työpaikan oven takanaan kiinni. Ei huolta eikä murhetta. Hän kertoi olevansa onnellisempi kuin aikoihin, vaikka palkka on pienempi.

Nämä elämäntarinat on mun työni parasta antia. Ne valavat minuun itseenikin uskoa, että elämä kyllä kantaa ja asiat järjestyvät parhain päin. Huonot ja ikävät asiat voivat muuttua hyviksi ja tehdä elämästä paremman. Raha ei todellakaan tuo onnea, vaikka se elämää helpottaakin. Ihminen tulee toimeen loppujen lopuksi aika vähällä. Tällaiset ajatukset on viime aikoina pyörineet mun päässä ja ihan aiheestakin. Meilläkin on todennäköisesti tulossa jossain vaiheessa yt:t eikä koskaan voi olla varma tuleeko lähtö vai ei. Mutta jos tulee niin edessä voi olla jotain paljon parempaa!

Kumpi on sinun mielestäsi tärkeämpää: hyvä palkka vai onnellisuus?

Kun arki stressaa, laita huulipunaa

Processed with VSCO with 7 preset
Paita House of Brandon, (täältä*) ja huulipuna Oriflame.

*Sis.mainoslinkin.

Arki tuntuu nyt erityisen raskaalta. Tuntu, että kaikkea pitää tehdä. Pitää suunnitella joulua, pitää treenata, pitää käydä töissä, pitää herätä aikaisin, pitää siivota ja laittaa ruokaa. Suoritan asioita nauttimatta niistä. Kiidän vain askareesta toiseen ja yritän saada kaiken hoidettua ja silti yritän haalia kaikenlaista hommaa lisää. Nyt en enää yksinkertaisesti jaksa. Mun kroppa kertoo aika nopeasti, jos menee liian lujaa ja osaan havainnoida nämä merkit nykyään todella herkästi. Näistä varoitussignaaleista olen todella kiitollinen kropalleni, koska muuten saattaisi käydä hassusti. Ja nyt on todellakin signaalit päällä!

Nyt kun olen taas palannut treenaamaan enemmän, huomaan että väsyn helpommin. Vaikka treenaaminen tuo energiaa niin kyllä se myös vaatii enemmän palautumista. Jos on koko ajan miljoona rautaa tulessa, on sanomattakin selvää ettei elimistö voi palautua kuormituksestaan. Mun oli tällä viikolla tarkoitus treenata niin paljon kuin mahdollista, mutta taidan pitää salin ohjelmoinnin mukaan kevyen viikon. Nyt vaan on liian paljon kaikkea. Mukavampaa aloittaa ensi viikolla treenit levänneenä ja arki vähemmän stressaantuneena.

Mä olen ollut pari päivää todella väsynyt ja nyt on pakko ottaa muutama päivä huilia. Toisaalta takaraivossa jyskyttää, että pakko treenata nyt kun voi, mutta järki vie sentään voiton. Tänään väkerrän vielä vähän joululahjoja ja huomenna lähdetään tytön kanssa siskon tykö Kuopioon. Hieman erilainen viikonloppu siis tulossa! Tosi mukavaa saada arjen keskelle taas jotain ihan muuta ja palaan kotiin varmasti huomattavasti virkeämpänä ja toimeliaampana. Mun mielestä on todella tärkeää järjestää elämään välillä jotain ihan muuta kuin sitä perusarkea. Ei sen kovin kummoista tarvitse olla: leffailta, kylpyläreissu, vierailu ystävän luona, askartelua kotona, joku blogitapahtuma..Jotain mikä rentouttaa ja saa ajatukset pois siitä tylsästä peruspuurtamisesta. Kyllä asioiden tekemisestä täytyy myös nauttia, pelkkä suorittaminen on ehkä pahin arjen paholainen!

Millä keinoin te pakenette arjen tylsyyttä?

*Kannattaa tsekata myös House of Brandonilta giftguide ja uutuudet! Siellä olis yhtä sun toista mitä huolisin pukin konttiin 🙂

Blogin uudet tuulet!

Processed with VSCO with 5 preset

Vitsi miten hieno fiilis: mä oon vihdoin terveenä ja täällä puhaltaa uudet tuulet! Lauantai meni totaalisesti sängyn pohjalla huonoa ja flunssaista oloa potiessa, mutta eilen elämä alkoi jo kirkastua. Eihän tauti kestänytkään kuin vaatimattomat kaksi viikkoa. Jokohan nyt saisin olla terveenä ja lähteä treenaamaankin?  Treenijuttuja on tosin luvassa vasta keskiviikkona, koska tänään olen iltavuorossa töissä ja huomenna on mm. lapsen päiväkotikuvausta sekä uintireissu Flamingoon. Ihanaa päästä polskimaan ja rentoutumaan porukalla.

Viikonloppu meni levätessä ja syödessä hyvin. Perjantaina pidettiin tytön kanssa pizza-perjantai ja leffailta ihan tyttöjen kesken. Kotihommat jätettiin sikseen ja oltiin vain. Olin perjantaina jo todella väsynyt ja lepo teki terää. Katsottiin jotain lasten leffaa ja olin sen jälkeen valmista kauraa sänkyyn. Uni tuli sekunnissa. Lauantai jatkui täysin samalla mallilla. Jo aamusta asti olin väsynyt kuin mikä eikä minkään sortin kotihommat kiinnostaneet pätkääkään. Niinpä keskityin lepäämiseen ja syömiseen, lauantai kun oli. Käytiin päivällä hakemassa Metsäojan lihatilaus, mutta muuten en juuri nenääni näyttänyt ulkona. Haaveilin vain terveemmästä olotilasta. Kuin ihmeen kaupalla fiilis alkoikin parantua illan aikana ja eilinen päivä meni jo ihan normaaleissa merkeissä. Elämä voitti sittenkin, jälleen kerran! Nyt toivon, että nämä pöpöt olisi hetkeksi selätetty.

Sain eilen idean ja perustin blogilleni samaa nimeä kantavan Youtube-kanavan. Tykkään itse todella paljon videoiden teosta ja aion alkaa panostamaan niihinkin enemmän. Ensimmäisenä täytyy hankkia kunnollinen videoiden editointiohjelma sekä kameraan mikrofoni, jotta ääni kuuluisi moitteettomasti. Vlogi kantaa siis nimeä Palasia arjestani ja tulee käsittelemään samoja aiheita kuin blogikin. Vlogiin juttelen enemmän ajankohtaisia asioita ja juttuja, joita on mielen päällä kulloinkin. Julkaisin vlogiin eilen jo ensimmäisen videon, jonka kanssa oli tosin isoja ongelmia. Editointiohjelma ei ottanut toimiakseen ja jouduin lataamaan videon youtubeen ilman editointia. Mutta jostain on aloitettava! Kanavaa pääset katselemaan ja tilaamaan tästä. Treenivideot tulevat vanhalle omaa nimeäni kantavalle kanavalle aivan niin kuin ennenkin ja niitä pääset katselemaan tästä.

Tällaiset uudet tuulet täällä puhaltaa 🙂 Miltäs kuulostaa? Ihanaa alkanutta viikkoa!

Melkein ottaa päähän

Processed with VSCO with 5 preset

*Sis. mainoslinkin.

Nyt mulla alkaa oikeasti jo hermot palamaan. Miksi ihmisen elämä ei voi olla tasaista ja kivaa, ilman sen suurempia vastoinkäymisiä? Miksi pitää koko ajan tulla vastaan jotain inhottavaa, joka ahdistaa, ärsyttää ja masentaa? Juuri kun ehdin taas saada elämäni jotenkuten tasaantumaan niin eikö ala taas hirveä alamäki. Juuri kun ehdin innostua treenaamisesta ja palasin takaisin crossfitin pariin niin mattoa vedetään taas jalkojen alta ja kaikki suunnitelmat menee uusiksi. No, ei välttämättä uusiksi, mutta muuttuvat ainakin rankasti. Välillä musta tuntuu, että viimeinen vuosi on mun kohdalla ollut lähinnä suurta pilaa ja herään tästä painajaisesta ihan koska tahansa.

Kerroin eilen, että kotona oleminenkin on ihan mukavaa nyt kun en vielä treenatakaan voi. Se kelkka muuttui tänä aamuna, kun totesin ettei tarvitse ehkä useampaan päivään haaveilla mistään urheilusta ja sehän tietää lisää kotona vietettyjä tunteja. Urheilevalle ihmisille tämä alkaa olla jo pikkusen liikaa. Mulla on ollut jo neljä flunssaa syyskuun puolen välin jälkeen ja lisäksi muutama viikko sitten alkoi hengenahdistus ja kauheat yskänkohtaukset. Tänään kävin työterveyslääkärillä ja kovastihan tuo astmalta vaikuttaa. Vielä on keuhkolääkärin visiitti edessä, mutta siihen asti ollaan ja ihmetellään. Yksi syy näille taas alkaneille sairasteluille voisi hyvinkin olla astman puhkeaminen ja pakko myöntää, että kyllä sellainen tieto helpottaisi! Aika kummissani olen saanut viime viikot olla näiden keuhkojeni kanssa.

Kuumotus salille ja treenien pariin olisi jo kova, mutta nyt on maltettava. Ärsyttää todella paljon tällainen tilanne, mutta eihän tälle minkään tee. Ehkä ensi vuosi on sitten hieman parempi, kun tämä on mennyt niin huonosti? Täällä jatketaan siis kotona oleilua, joulukorttitalkoita ja kodin hämmennystä. Tällä menolla tulee vielä päivä jolloin mies luulee tulleensa väärään asuntoon 😀 On meinaan aika kova kuume alkaa vaihtamaan tapetteja ja maalaamaan seiniä! Sitä tämä joutilaisuus teettää.

Elloksella* on muuten nyt pari todella hyvää tarjousta, tuli noista tapeteista mieleen!

PRE BLACK FRIDAY DEAL – VOIMASSA VAIN 24H – 25% alennusta* tilauksestasi – myös monista merkkituotteista sekä leluista! Alennus koskee uutta tilausta Elloksen valikoimasta. Alennus koskee normaalihintaisia vaatteita, kenkiä, asusteita, kodintekstiilejä, sisävalaisimia, tapetteja ja mattoja. Alennus on voimassa 23.11.2016 asti, ja sen voi käyttää vain kerran. Toimituskulut lisätään tilauksen loppusummaan. Alennusta ei voi yhdistää muihin alennuksiin tai tilaajaetuihin, ale-/kampanjahintaisiin tuotteisiin, huonekaluihin, elektroniikkatuotteisiin ja -tarvikkeisiin, Design by -tuotteisiin eikä tuotemerkkeihin UGG, Vagabond, Odd Molly, Odd Molly Home, Vagabond tai Spanx.  Alennuksen saat koodilla 345447.

TAI

40% alennusta kalleimmasta tuotteesta + 2 Iittalan kivituikkua kaupan päälle* kun tilaat väh. 50 eurolla Edut koskevat uutta tilausta Elloksen valikoimasta. Alennus koskee normaalihintaisia vaatteita, kenkiä, asusteita, kodintekstiilejä, sisävalaisimia, tapetteja ja mattoja. Edut ovat voimassa niin kauan kuin tuotteita riittää, kuitenkin vain 20.12.2016 asti, ja ne voi käyttää vain kerran. Kivi-lyhtyetu koskee vähintään 50 euron tilausta. Vain 1 Kivi-lyhtysetti kaupan päälle/asiakas. Toimituskulut lisätään tilauksen loppusummaan. Etuja ei voi yhdistää muihin alennuksiin tai tilaajaetuihin, ale-/kampanjahintaisiin tuotteisiin, huonekaluihin, elektroniikkatuotteisiin ja -tarvikkeisiin, Design by -tuotteisiin eikä Ei alennusta -tuotteisiin. Alennuksen saat koodilla 345733.

Ihan vitsi koko muija

Processed with VSCO with 4 preset

Elämä nauraa mulle taas ilkeästi. Että pitikin eilen mennä kirjoittelemaan flunssasta ja vitamiineista. Unohdin ilmeisesti koputtaa puuta, koska nyt ollaan tässä inhottavassa tilanteessa. Kävin eilen treeneissä crossfit Vantaalla ja koko treeni kulki kuin unelma. Sain sykittyä ihan kunnolla, vaikka jouduinkin osan liikkeistä skaalaamaan tämän hetkiseen tilanteeseen sopivaksi. Bussi sujahti nenän edestä, mutta lähdin kävelemään kotia kohti hymyssä suin. Fiilis oli todella hyvä ja suunnittelin järkkäileväni kotona paikkoja, kun mieskin oli tytön kanssa uimahallissa. Kotona söin ja istahdin sohvalle. Iski väsymys, tein silti suunnittelemani hommat. Olo huononi nopeasti ja yhdeksän aikaan kurkku oli jo aivan tulessa.

Tänä tauti iski päälle oikein rytinällä ilman mitään ennakkovaroitusta! Kuume, kurkkukipu, kauhea yskä ja keuhkot tohjona. Ei muuta kuin lääkäriin ja ilmoitus töihin etten ole ihan elämäni kunnossa. Pitikin taas sattua näin! Ihan vitsi taas koko juttu ja arvatkaa miksi? Mulle käy aina näin, kun on jotain kivaa tiedossa. Perjantaina olisi firman pikkujoulut ja stand uppia tiedossa. Mä niin haluan sinne ja syömään raflaan!

20161116_143810

Ei olisi pitänyt kirjoittaa mitään flunssista… Lisää teetä sit vaan! Eihän sitä olekaan vielä kovin montaa kuppia kulunut.

Vuoden toiseksi vaikein päivä

Processed with VSCO with x5 preset

Tämä vuosi on ollut mulle yhtä hullun myllyä ja tunnemyrskyä. Vuoden sisään on sattunut pari suurempaa asiaa, jotka molemmat ovat vaatineet veronsa. Näin kun asiaa ajattelen taaksepäin niin ei ihme, että olen tunnen muuttuneeni ihmisenä ja etsin itseäni selkeästi edelleen. Uskon, että kaikki nämä minun motivaatio-ongelmat johtuvat nimenomaan suurista elämänmuutoksista. Vielä kun tietäisi milloin löydän taas itseni kaiken tämän myllerryksen keskeltä niin olisin kiitollinen. Aikaahan se vie, se on selvä, mutta paljonko? Siihen tuskin on kenelläkään vastausta.

Isäni menehtyi pitkän sairastelun jälkeen tammikuussa. Tapahtuma tuli kuitenkin yllätyksenä meille kaikille, koska tilanteen piti olla hoidossa. Näin se elämä vaan heittelee eikä koskaan tiedä milloin joku läheinen poistuu keskuudestamme. Ensimmäiset kuukaudet olivat aivan kauheita, mutta kesän aikana tilanne alkoi jo vähän helpottua, koska ajatukset olivat olkapääni kuntouttamisessa. Ikävä ei kuitenkaan poistu koskaan ja tunteet nousevat pintaan välillä todella kovina. Niin kuin tänään kun on aika muistella vuoden aikana menehtyneitä läheisiä. Itku tuli heti aamusta eikä fiilis ole juuri päivän aikana helpottunut, vaikka en sitä ole muille näyttänytkään. Yritän pitää itseni edes jotenkin kasassa. Ehkä lähden kotona kävelylle kirpakkaan pakkaseen ja pidän ihan oman muisteluhetkeni, koska kirkkoonkaan en tänään pääse. Olo on ontto ja tyhjä. Mielessä päällimmäisenä kysymyksenä pyörii Miksi? Miksi näin tapahtui?

Kysyin eräältä ystävältäni, että kuinka kauan kestää selvitä läheisen kuolemasta. Hän vastasi ettei siitä koskaan täysin selviä ja se taitaa olla ihan totta. On kuitenkin eri asia jäädä vellomaan suruun kuin jatkaa omaa matkaa ja muistella lähimmäistän lämmöllä. Olen onneksi päässyt jo tähän jälkimmäiseen vaiheeseen, mutta odotan myös sitä ettei aina tarvitsisi purskahtaa itkuun kun puhuu isästä tai ajattelee häntä. Mutta toisaalta, ei kai sekään väärin ole?

On tämä elämä vaan välillä oikukasta! Rauhallista lauantaita kaikille  <3