Haluaisin olla edes jossain asiassa hyvä

Haluaisin olla edes jossain asiassa hyvä

Viime päivinä minut on vallannut vahvat keskinkertaisuuden tunteet. Elämässä on ajanjaksoja jolloin kaikki tuntuu takkuavan ja tuntuu ettei mikään onnistu. Minulla on menossa juuri sellainen elämänvaihe. Suoraan sanottuna vihaan tätä tunnetta, kun tuntuu etten ole missään asiassa hyvä. En edes sellaisissa, joista pidän todella paljon. En tiedä onko tämä joku minun sisäinen keinoni ajaa itseäni eteenpäin vai mitä tämä on, mutta ärsyttävää se on joka tapauksessa. Elämässä täytyy olla haasteita ja niitä tuntuu tällä hetkellä riittävän. Ei, ne eivät ole mitään konkreettisia haasteita, jotka muut voisivat nähdä. Ne ovat haasteita, jotka ovat vain omassa päässäni ja vain minä koen ne.

Tuntuu, että läpi elämäni olen ollut kaikessa vain keskinkertainen. Sanotaan, että jokaisella meistä on asia, jossa tulee todella hyväksi. Vähän niin kuin persoonariippuvainen piirre. Se on meillä kaikilla. Yksi on lahjakas piirtämään tai laulamaan, toinen urheilemaan ja kolmas älykäs tai kielellisesti lahjakas. Minä en ole koskaan ollut missään asiassa hyvä. Koulussa en ollut missään erityisen lahjakas, urheilussa en ole koskaan ollut erityisen hyvä (vaikka kuinka haluan!), sisustuslehtiä rakastan, mutta mulla ei ole minkäänlaista sisustajan silmää, blogi junnaa paikallaan, koska en ole erityisen hyvä kirjoittamaan saati kuvaamaan…Lista on loputon. Miksi en saa olla hyvä asioissa, joista oikeasti pidän?

Ennen kuin tämä menee ihan masisteluksi niin pakko kertoa, että uskon minunkin löytävän joskus sen asian missä olen oikeasti hyvä. Sehän voi olla jokin sellainen mitä en ole koskaan ajatellutkaan ja ajaudun sen pariin ihan sattumalta viiden tai kymmenen vuoden päästä? Minua ei ärsytä mikään muu niin paljon kuin se, että tunnen itseni epäonnistujaksi asioissa, joista pidän. Sen sijaan moni muu onnistuu näissä asioissa vasemmalla kädellä ja se tuntuu välillä epäreilulta. Sekin asia täytyy vain hyväksyä, koska en voi vaikuttaa toisten elämään millään tavoin.

Haluaisin vain niin kovin löytää sen mun ”jutun”. Onko teillä koskaan tällaisia fiiliksiä?

No mutta nyt mutruhuulet piiloon sillä kohta päästään nauttimaan joulusta kaikin siemauksin! Täällä on siivoiltu ja koristeltu kotia koko päivä, mutta hommaa riittää vielä huomisellekin 🙂 Mitä te aiotte leipoa jouluksi?

Edit. Tässä teille vielä mun eilen julkaisema video töllisteltäväksi, jos kiinnostelee! Mun muita videoita pääset tsekkailmaan täältä. Muista tilata myös kanava, se ei maksa mitään 🙂

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

Edellinen postaus: Pieleen mennyt parisuhdeviikonloppu

Kuka maksaa treffeillä?

*Sisältää mainoslinkkejä

kuka maksaa treffeillä?
Mekko täältä. Tapetti täältä. Musta lelukori tähdellä Outlet Tukku.

Mä en ole koskaan päässyt kokemaan kunnon treffikulttuuria. Mun nuoruudessa hengailtiin kyllä, mutta ei mitenkään kummemmin käyty treffeillä ja se harmittaa kyllä näin jälkikäteen. Muistan joskus nuorempana, että roikuin useinkin Kiss FM:n kuuluisassa chatissa ja jutustelin kundien kanssa. Jonkun niistä näin ihan ohi mennen kaupungilla, mutta treffeille asti en päässyt. Ehkä eteen ei vain koskaan sattunut oikeanlaisia ihmisiä. Olisi ollut hauskaa kokea jenkkisarjojen treffailumeiningit leffoineen ja ravintolaillallisineen, mutta ehkä en enää lähde sille linjalle näin 12 vuoden suhteen jälkeen 😀

Olen ymmärtänyt, että tinderin myötä ihmiset käyvät aika paljon treffeillä, olenko oikeassa? On ollut ihanaa seurata, kun kaverit ovat valmistautuneet ihan täpinöissään tapaamiseen kundin kanssa, jonka ovat vain hetken ”tunteneet” keskustelujen kautta. Se on sitä nykyaikaa, että tutustutaan helpommin netissä. Itse taas olen sitä kansakuntaa, joka hoitaa tutustumisen mieluummin kasvokkain ja miehenkin tapasin aikanaan salilla. Toki jos tässä elämänvaiheessa haluaisin tutustua uusiin ihmisiin niin se tapahtuisi varmasti juurikin salilla, töissä tai netissä. Ei ole aikaa hihhuloida kaduilla ja tapahtumissa ja etsiä elämänkumppania.

No niin, sitten ollaan päästy treffeille asti. On menty leffaan ja syömään. Ateriat on nautiskeltu ja tulee laskun aika. Kumpi maksaa? Kenen teidän mielestä pitäisi maksaa treffeillä? Vai laitetaanko lasku kenties puoliksi? Minä ilahtuisin kovasti, jos mies maksaisi, mutta olisin valmis itsekin maksamaan puolet. Se ei ole mulle mikään kynnyskysymys. Se olisi ehdoton turn off, jos mies laittaisi minut maksamaan kaiken. Ei tarvitsisi soitella enää sen jälkeen. Sen verran perinteinen nainen olen, että miehen pitäisi maksaa edes osa. Hyvien käytöstapojen mukaan varmasti itse tarjoutuisin maksamaan puolet, mutta antaisin miehen maksaa kaiken, jos hän niin haluaisi. Kumpi vain käy. En ole itse sitä tyyppiä, joka kaipaa rahalla mälläämistä enkä siis haluaisi, että minua vietäisiin minnekään ökykalliiseen ravintolaan syömään. Ihan joku peruskiva rafla käy vallan mainiosti, jossa on hyvää ruokaa ja pystyy keskustelemaan ja tutustumaan.

Miehen kanssa meillä on treffi-ilta tulossa lauantaina, kun tyttö menee serkkunsa luokse yökylään. Oman miehen kanssa tilanne on totta kai erilainen, kun ihmisen jonka kanssa vasta tutustutaan. Meillä tärkeintä on hyvä ruoka ja syödään yleensä hyvin nopeasti ja vähin äänin. Ollaan naurettu monta kertaa meidän yhteisiä raflakertoja: kumpikin keskittyy ensimmäiset 10 minuuttia vain ruokaansa eikä sano sanaakaan. Päätetään aina ensin ottaa jälkiruokaa, mutta ei loppujen lopuksi maltetakaan, vaan ostetaan enemmin jotain hyvää kotiin. Meidän treffi-iltoina mies on itse asiassa tainnut maksaa melkein joka kerta, vaikka olen tarjoutunut kustantamaan itsekin. Varsin perinteinen ihminen siis hänkin!

Mites teidän mielestä: kuka maksaa treffeillä?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

 

Miten saada lapsi nukkumaan omassa sängyssään?

Miten saada lapsi nukkumaan omassa sängyssään?

Meillä on nyt tilanne päällä. Tilanne, johon olisi ihan kiva saada jokin kaikkia miellyttävä ratkaisu. Minä olen koko ajan jumissa ja mies on koko ajan ihan jumissa. Syynä on tähän tuo meidän ihana jälkikasvumme, joka on alkanut kömpiä meidän sänkyymme joka yö ja mielellään tulisi sinne jo heti illalla. Meidän sänky on 180 cm leveä, mutta ei siellä ole tällä hetkellä yhtään ylimääräistä tilaa. Iso mies, minä ja pitkä tytön roikale kera kolmen kissan niin läheisyyttä alkaa olla enemmän kuin tarpeeksi. Illat menee taistellessa nukkumaanmenosta, kun hän ei millään jäisi omaan sänkyynsä. En tiedä onko nyt menossa joku ihme kausi taas vai mikä on…

Yhtenä iltana tyttö sanoi, että hän pelkää omassa huoneessaan. En tiedä onko tämä totta vai sanooko hän niin vain koska haluaa meidän sänkyyn. Hän ei osaa sanoa mitä pelkää, mutta pelkää vain. Tuleeko lapsille tällaisia kausia? Hän täyttää maaliskuussa kuusi. Tyttö on muuten hyvin reipas ja rohkea ja olen itse yhdistänyt tämän siihen ettei hän vain yksinkertaisesti halua nukkua omassa sängyssään. Niinpä taistelu alkaa heti illasta ja toisinaan hän nukahtaa omaan sänkyyn ja toisinaan hänet on pakko ottaa viereen, jotta saa itse jonkinlaisen unirauhan. Pitäisikö tässäkin asiassa pysyä jämptinä vai tarvitseeko asiaan edes kiinnittää sen enempää huomiota? Antaa tulla vain meidän sänkyyn jos niin haluaa?

Minusta on ihanaa, kun hän on vieressä, mutta ei se ole mukavaa sellaisen yön jälkeen, kun herää niskat solmussa ilman peittoa seinään litistettynä. Ja näinhän käy joka yö kun tyttö on vieressä. Herään joka kerta kun hän kääntää kylkeään tai mätkäyttää minua kädellä naamaan. Ja sanomattakin lienee selvää ettei siellä sängyssä mitään aikuisten juttuja tapahdu kun lapsi on keskellä…Ollaan monta kertaa tehty niinkin, että ollaan kannettu mimmi omaan sänkyyn nukahtamisen jälkeen. No, sieltähän se vain kömpii ennen pitkää meidän keskelle. Mahtaako teistä kukaan muu kamppailla saman ”ongelman” kanssa ja olisiko hyviä neuvoja tilanteen hoitamiseen? Olisi nimittäin ihanaa saada edes joskus nukkua kokonainen yö ihan rennosti koko oman sängynpuolikkaan leveydellä.

Miten saada lapsi nukkumaan omassa sängyssään?

Kolme on jo ihan liikaa

kolme on jo ihan liikaa
Kuva: Kaisa K.

Kolme on jo ihan liikaa, todellakin.

Kun puhutaan lapsista. Istun juuri junassa kohti Tikkurilaa. Hypättiin tytön kanssa perjantaina junaan ja matkustettiin siskon tykö Kuopion liepeille. Tämä oli ainoa mahdollinen viikonloppu ennen joulua millon kummallakaan ei ollut mitään menoja. Jännästi nämä joulun ajan viikonloput täyttyy ennätystahtia. Tekemistä on enemmän kuin riittävästi ja levätäkin pitäisi jossain vaiheessa. Mielenkiintoinen yhtälö!

Meidän tytöllä on serkkuja useampikin Kuopion seudulla ja päätettiin iskeä useampi kärpänen samalla iskulla. En ole pitkään aikaan nähnyt veljenpoikaa ja otettiin hänet siskoineen myös minun siskoni luokse yökylään, jotta serkukset saavat tutustua taas toisiinsa. Ja pääsinhän itsekin siinä samalla rakentamaan jonkinlaista sidettä veljenpoikaan, joka on jo 2,5-vuotiaana melkoisen hauska ja vekkuli tyyppi! Viime kerralla matkustin Kuopioon ihan yksin ja saatiin siskon kanssa vain olla ja chillata. Tällä kertaa tehtiin kaikkea muuta. Voin sanoa, että tällä hetkellä väsyttää niin helvetisti.

Ihan liikaa kaikkea

Pakko nostaa hattua teille kaikille, joilla muksuja on perheessä useampi. Henkilökohtainen mielipiteeni tällä hetkellä on, että kolme lasta on mun mielenterveydelle ihan liikaa. Koko ajan on jotain kitinää ja kärhämää käynnissä. Aina on joku, joka ei ole tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin. Koko ajan saa laittaa ruokaa ja siivota jälkiä. Pyyhkiä pyllyä ja vaihtaa vaippaa. Viihdyttää tai komentaa. Pukea ja riisua. Aamusta iltaan ja koko ajan. Ei hetken rauhaa missään vaiheessa. Ehkä olen tottunut liian hyvälle, mutta ei olis mun juttu. Tykkään meidän elämästä juuri tällaisena kuin se nyt on. Toisaalta, lapsista on toisilleen myös seuraa, mutta on niissä hommaakin. Ehkä omaan elämääni sopisi maximissaan kaksi lasta ja onhan se toinen ollut suunnitelmissa jo kauan, mutta katsotaan nyt miten käy.

Ihan varmasti myös kolmen muksun kanssa elämiseen tottuisi ja kuulemma kolme on helpompi kuin kaksi. Mene ja tiedä. Ei ole kokemusta niin olen aika jäävi sanomaan tähän mitään. Lapset ovat ilo ja rikkaus, mutta ei minusta suurperheen äidiksi olisi. Haluan myös omaa aikaa ja rauhaa joka päivä. Muulloinkin kuin aamu viideltä tai ilta yhdeltätoista. Eilen illalla, kun lapset oli saatu yksi toisensa jälkeen nukkumaan, istuttiin siskon kanssa aivan umpiväsyneinä sohvalla ja vain tuijotettiin jotain laihdutusleikkauksista kertovaa ohjelmaa. Ei puhettakaan mistään henkevistä keskusteluista. Vain kaksi naista ja lasittuneet ja väsyneet katseet suunnattuna kohti telkkaria.  Kun sain pään tyynyyn, nukahdin sillä sekunnilla. Kunnes heräsin yöllä kun toinen tytöistä pyöri kylmissään sängyssä pudotettuaan peiton. Ja toisen kerran kun toinen halusi vessaan. Ja kolmannen kerran kun joku halusi taas vessaan. Ei ehkä ihmekään, että odotan pääsyä omaan sänkyyn ja töihin 😀 Kyllä, kolme on jo ihan liikaa.

Miten te useamman lapsen vanhemmat oikein pyöritätte koko palettia? Jääkö itselle aikaa päivässä ollenkaan?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

Elämä on puhelimessa

*Sisältää mainoslinkkejä

elämä on puhelimessa

Kuvaan päivittäin puhelimella. Yleensä ruokia, mutta usein jotain muutakin. Tulin taas siihen lopputulokseen, että pitäisi kuvat enemmän arkea, koska silloinhan se elämä tapahtuu. Snäppään ja kuvaan instastooriin, mutta ne kuvat poistuvat vuorokauden sisällä ja painuvat unholaan. Ei niitä asioita ja aikoja enää kukaan muista. Kuvien välityksellä muistot tulvivat taas mieleen ja huomaan kuinka nopeasti aika huristaa. Löysin vähän aikaa sitten kuvia, jotka oli otettu meidän tytöstä 2015. Miten pieneltä ja pulleaposkiselta hän niissä näyttikään! Löysin myös kuvia työkaverin halloween-bileistä, erilaisista blogitapahtumista, mökiltä ja kotoa. Tällaisiakaan asioita ei muista ellei kuvia olisi. Nykyaikana elämä on puhelimessa ja tietokoneella. Siellä missä kuvatkin ovat. Harvoin tulee enää teetettyä kuvia, vaikka pitäisi. Tietokoneelle ne unohtuvat eivätkä välttämättä löydy koskaan.

Mennäänpä sitten tsekkamaan mitä mun puhelimen kätköistä oikein löytyikään!

elämä on puhelimessa

Lenkillä eilen anoppilan maastoissa. Teki hyvää ulkoilla ja miettiä syntyjä syviä. Yskän takia en ole uskaltanut mennä salille, mutta jo kävelylenkki piristi mieltä kummasti!

elämä on puhelimessa

Viime viikonlopun herkkuja. Kumpikaan ei pahemmin sykäyttänyt tai singonnut herkkujen top 3:een, mutta menihän nuo!

elämä on puhelimessa

Salilla viime viikolla. En juurikaan harrasta salilla peiliselfieitä, mutta kun kukaan ei ollut näkemässä….

elämä on puhelimessa

Blog awardseissa Katrin kanssa kuvausseinällä ja ruuatkin oli mielettömän hyvät!

elämä on puhelimessa

Mun uusi kamera! Siinä on niin monta vipua ja vipstaakkelia etten ole ehtinyt kaikkea edes opettelemaan // Annan kanssa kimppaselfie Blog awardseissa.

elämä on puhelimessa

Even ylisöpö Ingrid. Haluan meille samanlaisen söpöläisen <3

elämä on puhelimessa

Tein tytölle kasvomaalauksen halloweeniksi. Ihan hyvä näin ensikertalaiselle!

elämä on puhelimessa

Blog awardseissa sai käydä ottamassa bilehileet ja minähän otin!

elämä on puhelimessa

Ikeassa haaveilemassa ihanista keittiöistä, uudesta sohvasta ja eteisen kaapista // Anopin orkideat kukkivat aina vaan, oli vuodenaika mikä tahansa!

elämä on puhelimessa

Jos tekisi lehdistä yhden ison kasan ja hyppäisi sinne…?

elämä on puhelimessa

Kisumisut köllöttävät lempipaikallaan sohvan selkänojalla. Tiivistii kylki kyljessä niin kuin aina.

elämä on puhelimessa

Olen pikku hiljaa järjestellyt kotona kaappeja ja tässä keittiön yksi laatikoista. Nyt sieltä löytää etsimänsä helposti!

elämä on puhelimessa

Tekaisin työpaikan syysbrunssille amerikkalaisen porkkanakakun ja pääsin samalla testaamaan Tupperwaren kakkukupua. Kätevä oli!

Kuvaatteko te paljon puhelimella vai jääkö kuvat ottamatta arjen tiimellyksessä?

Ps. Nyt House of Brandonilla KAIKKI -20% (paitsi kosmetiikka) eli kannattaa mennä tsekkaamaan ainakin treenivaatteet ja ulkovaatteet! Voimassa 13.11 asti.

 

Viime viikonlopun touhuja

viime viikonlopun touhuja

Niin kuin kerroinkin jo teille, että olen ollut viime aikoina poikkeuksellisen stressaantunut. Sain teiltä ihan mielettömästi hyviä vinkkejä ja palaan niihin ja kommentteihin vielä myöhemmin. Uskon, että ihan vain kirjoittamalla ajatuksia auki ja teidän avullanne pääsen tästä tilanteesta eroon. Joskun on vain pakko kuulla totuus muiden suusta ennen kuin sen ymmärtää itse oikeasti. Eilisen illan vietin etsiskellen vinkkejä hitaampaan elämään ja stressin poistamiseen. Olen asian kanssa vasta alussa, mutta jostainhan se on aloitettava. Huomaan usein ajattelevani, että tuokin pitää tehdä. Yritän muuttaa ajattelumalliani ja sanoa sen sijaan tuon voisin tehdä kun on aikaa. Siitä ei tule samanlaista pakon tunnetta kuin pitää tehdä sanoista. Eilen otin iltavuoron jälkeen ihan chillisti. Jätin kotityöt tekemättä vessan pesua ja kissojen hiekkalaatikon siivousta lukuunottamatta. Hoidan asioita pikku hiljaa ilman pakottamista ja itseni rankaisemista. Ehkä tässä on jo hyvä alku?

Viime viikonlopun touhuja saattekin katsella videolta. Omasta mielestäni tämä on ehkä paras video mitä olen tehnyt. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin tykkäsin tästä itse niin paljon, että piti ihan eilen illalla itsekin katsoa se uudelleen. Mun muita videoita pääset tsekkailemaan täältä ja muistahan tilata kanavaa, se ei maksa mitään 🙂 Kovasti lähestytään jo 300 tilaajan rajaa, ihan mahtavaa!

Hyvää viikonloppua tyypit! Me lähdetään nyt kaupoille ja tytöllä onkin tänään illalla kaverisynttärit. Saadaan miehen kanssa pari tuntia omaa aikaa 🙂 Meinasin leipoa tänään lime-sitruunapiirakkaa ja laittelen reseptiä sitten tännekin. Instasta mut löydät nimellä jonna_musakka ja snäpistä jonnamusakka. Nähdään siellä!

Miten pääsisin eroon stressistä!?

miten pääsisin eroon stressistä

Mä olen aina ollut todella helposti sressaantuvaa tyyppiä. Itseni tuntien voisin olla se henkilö, joka vetää itsensä burn outiin töiden vuoksi sillä en osaa aina kanavoida asioita oikein. Mietin liikaa ja teen liikaa. Murehdin sitä että mietin liikaa ja sitä etten tee riittävästi. En tiedä kauanko tätä on jo jatkunut, mutta nyt huomaan että käyn jotenkin ylikierroksilla ihan koko ajan. Ihan kuin verenpaineet olisivat todella korkealla vaikka ne eivät ole. Päässä suhisee ja olo on hermostunut.

Mikä mua sitten stressaa? Elämä. Työt, koti ja vapaa-aika. Aamut ja illat. Yötkin välillä. Aamulla kun herään, tuntuu ettei pakka pysy käsissä ja koko ajan on kiire. Aina ollaan kuitenkin ajallaan päiväkodilla ja töissä. Meillä ei ole minuuttiaikataulu, mutta silti paniikki on päällä koko ajan. Murehdin jo valmiiksi aikaa, kun täytyy alkaa kulkemaan bussilla ja herätä taas aikaisemmin. Töissä painetaan satalasissa koko päivä. On tuhat ja sata asiaa hoidettavana ja langat täytyy pitää käsissä koko ajan. Ei ole aikaa pysähtyä. Töiden jälkeen ainoa päivän huokaisuhetki on treeni. Siellä ei tarvitse miettiä mitään ja salilla saan rentoutua. Keskittyä vain itseeni. Kukaan ei vaadi mitään eikä kysele mitään. Teen mitä haluan ja nautin siitä. Sitten alkaa kotirumba. Pyykit, ruoka, siivoukset, seuraavan päivän kamat, iltapesut- ja sadut. Aika ei millään riitä kaikkeen ja mietin koko ajan, että tuo pitäisi tehdä vielä ja tuo ja tuo. Kun pysähdyn istumaan ja syömään päässä jyskyttää koko ajan ettei saa pysähtyä, koska hommia on tehtävänä. Ja nukkuakin pitäisi ehtiä. Nukun liian vähän ja teen liian paljon. Ja usein käy niin, että vaikka teen, en kuitenkaan saa mitään aikaiseksi. Ja seuraavana aamuna ralli alkaa alusta. Viikonloput eivät ole sen helpompia. Pitäisi tehdä kaikkea kivaa. Pitäisi tehdä myös ne asiat mitä ei ehdi viikolla. Pitäisi ja pitäisi. Koskaan ei voi pysähtyä ja olla vain. Aina on jotain kesken.

miten pääsisin eroon stressistä

miten pääsisin eroon stressistä

miten pääsisin eroon stressistä

miten pääsisin eroon stressistä

Tämä on varmasti tyypillistä ruuhkavuosia elävälle perheelliselle. Elämässä on vain liikaa kaikkea ja tällä hetkellä tuntuu ettei langat ole enää mun käsissä. Räjähdän hetkenä minä hyvänsä ja kaikki leviää käsiin. Tämä olotila on oikeasti kammottava enkä tiedä miten siitä pääsee eroon. Miten voisin rentoutua iltaisin sen verran, ettei elämä olisi vain suorittamista. Millä saan tämän hermostuneisuuden pois? On turha sanoa ”no älä vain stressaa, älä mieti”. Voin sanoa ettei tepsi. Yritetty on. Aivoja ei noin vain pistetä pois päältä. En tiedä. Pitääkö opetella meditomaan tai jotain? Mutta millä ajalla? Otin töissä jo puheeksi, että lyhentäisin mun työviikkoa, mutta todennäköisesti se ei onnistu. Päätin kuitenkin heti, että jos tässä on pakko valita oman terveyden ja työpaikan väliltä niin valitsen ensimmäisen. Onhan noita töitä tekevälle. Täytyy ottaa asia puheeksi vähän vakavemmalla sävyllä. Kun nyt vain tuntuu etten jaksaisi tätä hullunmyllyä enää kovin kauan. Jostain päästä on pakko hiljentää tahtia tai minä olen kohta aivan loppu. Ei ihme, että olen koko ajan kipeänä kun elämä on koko ajan tällaista…

Onko teistä joku ollut samanlaisessa tilanteessa? Mikä tähän auttaa? Miten pääsisin eroon stressistä?

Kuvat ihan randomräpsyjä viime viikonlopulta, kun piti vähän testailla uutta kameraa.

Kuka pudottaa minut alas täältä?

kuka pudottaa

Nyt vedetään sellaista nousukiitoa elämässä, että heikompaa hirvittää. Toki olen ollut vasta lomalla, mutta muutenkin nyt tuntuu luistavan paremmin kuin aikoihin. Tällaisina hetkinä pelottaa, koska matto vedetään taas jalkojen alta ja alamäki alkaa. Olen huomannut, että elämä on ylä- ja alamäkiä. Välissä voi olla hetken tasaista ja niistä hetkistä oppii kyllä nauttimaan alamäkien jälkeen. Olen todella motivoitunut, energinen ja innostunut monesta asiasta. Outo tunne, kun ensin on menty pitkän aikaa matalalentoa ja toivottu että yleisfiilis kääntyisi taas ylöspäin.

Jännä miten ensin harmittelin kovasti, kun jouduin lopettamaan säännölliset crossfit-treenit. Siis minähän olin hetken aivan palasina. En halunnut palata kuntosalitreeneihin, mutta nyt kun olen taas päässyt niihin sisälle, on into valtava! Hankaluuksia toki on ja kroppa jumittaa paljon enemmän kuin ennen. Niskat on jumissa koko ajan, koska jäkitän niitä joka treenissä, mutta eiköhän siitäkin vaivasta päästä eroon ajan kanssa. Täytyy vain tehostaa lihashuoltoa ja ensi viikolla olenkin menossa taas pitkästä aikaa osteopaatille. On ollut mahtavaa huomata miten lihakset ja koko kroppa alkaa tottua uudenlaiseen kuormitukseen ja voimatasot kasvavat päivä päivältä. Olen löytänyt taas kävelylenkit palauttavana liikuntamuotona ja huomannut jälleen miten paljon ne vaikuttavat omaan mieleen. Mulla on tapana miettiä syntyjä syviä kävellessä ja suunnitella tulevia. Viime aikoina parhaat ideat onkin tulleet juuri ulkoillessa. Raitis ilma kirkastaa koko mielen.

Pari kuukautta sitten meillä kävi kotona siivooja ja koti oli silloin ihanan siisti ja puhdas hetken aikaa. Nyt kaikki on mullin mallin ja yritän pitää kaaosta edes jotenkin kurissa. Ihmetyksekseni en ole stressannut asiaa ollenkaan, vaan tehnyt sen minkä olen jaksanut ja ehtinyt. Mietin aamulla pari hommaa, jotka on tehtävä päivän aikana ja kaikki muu on plussaa. Tälle päivälle on esimerkiksi eteisen tason siivous ja imurointi. Eilen keskityin pyykkäämiseen ja vaatteiden viikkaamisen kaappiin. Ehkä olen ennen ahnehtinut liikaa ja vaatinut itseltäni mahdottomia. Ei kai sellaisten vaatimuksien alla kukaan jaksa? Itse kai sitä on itsensä pahin vihollinen ja asettaa riman liian korkealle. Toivon hartaasti, että tämä chilli vaihe elämässä jatkuu pitkään ja saan nauttia rauhallisesta ja seesteisestä elämästä, eikä kukaan tule pudottamaan minua alas täältä pilvilinnoista!

Kuinka sun viikko on mennyt?

Löydänkö täältä itseni?

Yritän olla läsnä, mutta olen jossain muualla. Välillä pysyn hetken juuri tässä, kunnes luisun taas jonnekin pois. Jo vähän aikaa olen elänyt jonkinlaista murrosta. Jotain on meneillään, mutta en tiedä mitä. En tiedä mikä minua odottaa, mutta jotain erilaista on tulossa. Sen vain tuntee. Olen jo hetken ollut todella väsynyt. En niinkään fyysisesti vaan henkisesti. Ei, en tarkoita että olisin masentunut tai mikään olisi vialla. Jotain on…eri tavalla. Jotain on tulossa. Jotain on pakko tulla.

Olen väsynyt töissä. Väsynyt ihmisiin, joiden parissa rakastan työskennellä. Väsynyt kirjoittamaan ja keksimään aina vain uusia ja mielenkiintoisa aiheita. Mun pää ei tuota tällä hetkellä mitään järkevää tai julkaisukelpoista. Tätäkin postausta mietin jo eilisillasta asti. Mistä kirjoitan? Miksi en keksi mitään kirjoitettavaa? Sitten päätin vain purkaa sydäntäni. Selaan blogeja ja ihmettelen mistä kirjoittajat ammentavat kaikki mahtavat ja oivaltavat aiheensa. Minä en keksi mitään. Istun töissä ja mietin miksi en jaksa enää kuunnella ketään? Miksi minua ei kiinnosta? Miksi vaellan koko ajan omiin ajatuksiini kuin odottaen jotain uutta? Sulkien kaiken muun ympäriltäni. Tuntuu ettei minulla ole tällä hetkellä mitään annettavaa.

Minulla alkoi perjantaina kahden viikon loma ja lähdettiin heti mökille. Täällä olen saanut ajatella omiani, kuljeskella sienimetsässä ja ilostua kanttarelleista ja suppilovahveroista. Olen ollut taas kipeänä enkä ole uskaltanut vieläkään treenata. Ehkä sekin tuo oman alakulonsa. Huomaan etten ole vähään aikaan ollut sinut oman kroppani kanssa, mutta tällä hetkellä en tee asialle mitään. Me lähdetään nimittäin ensi torstaina viikoksi Turkin lämpöön ja sinne en aio kantaa mukanani tätä olotilaa tai kroppa-ahdistustani. Vasta loman jälkeen mietin asiat uusiksi. Voihan olla, että fiilikset ovat aurinkoenergian ansiosta aivan erilaiset?

Ehkä löydän itseni täältä metsän keskeltä tai viimeistään Turkin lämmöstä? Siihen asti vaellan omissa maailmoissani.

On oltava enemmän läsnä

on oltava enemmän läsnä

Viime viikolla vietin kotona neljä päivää flunssaa potien. Niistä päivistä kolmena tyttö oli myös kotona. Oli outoa olla arkena kotona koko päivän, koska en ole sairastanut viimeiseen yhdeksään kuukauteen ollenkaan. Päivät meni aika lailla makoillessa ja itseään parannellessa. Oli aikaa olla ja ajatella. Havahduin taas siihen miten nopeasti aika vierii ohi. Lapsen kasvusta ja taitojen kehittymisestä sen huomaa. Toki siitäkin, että aina on joko maanantai tai perjantai ja kuukin tuntuu vaihtuvan joka viikko. Nyt ollaan jo syyskuussa ja meidän ulkomaanreissuun on aikaa pikkusen reilu kaksi viikkoa. Matkaan, jota on odotettu jo monta kuukautta.

Arjessa sitä uppoutuu helposti omiin askareisiin ja kulkee automaatiolla aamusta iltaan. Moni tapahtunut asia unohtuu, koska ei ole läsnä siinä hetkessä. Aina on olevinaan liian kiire jo seuraavaan asiaan. Ei muista pysähtyä ja nauttia niistä pienistä ohikiitävistä hetkistä. Hetkistä, jotka oikeasti ovat elämässä tärkeintä. Sohvalla pötköttäessä tajusin, että on oikeasta oltava enemmän läsnä. Kun on oma perhe, kaikki muu on toisarvoista. Tästä syystä jätin esimerkiksi blogin lepäämään viikonlopuksi. Halusin tehdä asioita perheeni kanssa enemmin kuin istua koneen ääressä naputtamassa. Remppasin tytön huonetta ja sain kaksi vuotaa tapettia jo seinälle. Tänään jatkan urakkaa töiden jälkeen. Käytiin anoppilassa syömässä ja jätin tietokoneen kotiin. Otin pienet nokoset ja kävin illalla salilla. Tyttö oppi viime viikolla ajamaan polkupyörällä ja ollaan vietetty sen jälkeen ulkona aikaa tuntitolkulla. Outoa kun tytön voi ottaa vaikka lenkille mukaan eikä tarvitse enää perässä raahata. Tänään mentiin ekaa kertaa myös päiväkotiin pyörillä. Tyttö ajoi edessä ja minä takana. Ihan hullua, mutta samalla helpottavaa!

on oltava enemmän läsnä

on oltava enemmän läsnä

on oltava enemmän läsnä
Paita täältä / housut täältä / kengät ikivanhat (Aleksi13).
Kotona keskityn nykyään kaikkeen muuhun paitsi someen ja siihen mitä netissä tapahtuu. Saatan toki katsella ruokaa laittaessani tubesta videoita, mutta siihenpä se aika lailla jää. Haluan käyttää sen vähäisen aikani iltaisin ennemmin itseeni ja perheeseeni kuin asioihin, joilla ei ole niin paljon merkitystä. Asioihin, jotka voivat odottaa huomiseen. Läsnäoloa ja keskittymistä olen oppinut selkeästi joogasta ja pidän tästä piirteestä todella paljon. Ehkä jo tänään aion hihhaloitua vähän lisää ja tehdä mindfulness-tunnin kotona. Mä olen ollut viime aikoina todella väsynyt. En ymmärrä miksi tai mihin se liittyy, mutta väsymys on hyvin kokonaisvaltaista. Ihan jo senkin vuoksi yritän tosissani keskittyä pieniin hetkiin kotona: yhteisiin ruokailuhetkiin, lautapelien pelaamiseen ja ulkoiluun. Ehkä tämä on vain jotain syysväsymystä, en tiedä, mutta en jaksa ainakaan alkaa siitä stressaamaan. Mieluummin nautin niistä asioista, jotka ovat hyvin juuri nyt.

Rentouttavaa maanantaita!

Kuvat: Katri Gruner.

Ps. Ellokselta saatte nyt -30% tilauksen kalleimmasta tuotteesta koodilla 365413.

Alennus koskee uutta tilausta Elloksen valikoimasta. Alennus koskee normaalihintaisia vaatteita, kenkiä, asusteita, kodintekstiilejä, sisävalaisimia, tapetteja ja mattoja. Alennus on voimassa 10.9.2017 asti, ja sen voi käyttää vain kerran. Toimituskulut lisätään tilauksen loppusummaan. Alennusta ei voi
yhdistää muihin alennuksiin tai tilaajaetuihin, ale-/kampanjahintaisiin tuotteisiin, huonekaluihin, elektroniikkatuotteisiin ja -tarvikkeisiin, Design by -tuotteisiin eikä tuotemerkkeihin Odd Molly, Vagabond, UGG, Odd Molly Home, Spanx,
Morris ja Marimekko.

Tänään myös viimeinen päivä saada -30% alennusta treenivaatteista!

Ilman yrittämistä ei voi epäonnistua

epäonnistumisen pelko

Jo vuosia mua on jokin estänyt tekemästä asioita. Se jokin on epäonnistumisen pelko. Olen jättänyt asioita tekemättä sen vuoksi, että pelkään epäonnistuvani. Olen tiennyt jo pitkään, että tuosta tunteesta täytyy päästä eroon keinolla millä hyvänsä. En voi koko elämääni pysyä mukavuusalueella ja huomaamatta olen itseasiassa osa-alua kerrallaan ottanut tilanteen haltuun. Nyt olen päättänyt selättää viimeisetkin möröt. Miksi juuri nyt? Ehkä siksi, että olen jo epäonnistunut elämäni aikana riittävän montaa kertaa ja huomannut ettei elämä siihen lopu, päinvastoin. Jokainen meistä epäonnistuu joskus. Olisi outoa jos ei epäonnistuisi!

Pelkäsin pitkään esiintymistä ja välttelin sitä kaikin keinoin. Sitten aloin kirjoittamaan blogia ja ottamaan kuvia. Esiintymistähän sekin on tavallaan. En ole mallina vieläkään kovin luonteva eikä minusta sellaista varmasti koskaan tulekaan. Pääasia, että kuvat ovat ihan ok ja menevät oman seulani läpi. Viime aikoina olen kunnostautunut myös vlogimaailmassa (tästä mun vlogiin) ja viimeisetkin esiintymispelot ovat kaikonneet. Videolla osaan olla luontevampi kuin kuvissa ja se on aika outoa! Olen sitä mieltä, että ihminen voi päästä peloistaan eroon ja kehittyä asioissa, jos vain oikein kovasti haluaa. Toisilla nämä tapahtuvat luonnostaan ja pikku hiljaa ja toiset joutuvat tekemään tosissaan töitä niiden eteen. Omalla kohdallani sekä että. Esiintymispelon olen selättänyt huomaamattani, mutta yksi pelko on vielä jonka eteen joudun tekemään oikeasti töitä ja se on epäonnistumisen pelko.

Olen halunnut jo vuosia osata tehdä kaikenlaisia remonttihommia kotona ja muutenkin tehdä asoita käsillä. Olen pikku hiljaa opetellut käsitöitä ja nyt pitäisi ottaa haltuun vielä erilaiset kodin nikkaroinnit. En tiedä miksi olen pelännyt niiden opettelua niin paljon etten ole halunnut edes alkaa opettelemaan. Syynä ei voi olla mikään muu kuin epäonnistumisen pelko. En uskalla edes aloittaa, koska olen varma että pyllylleen menee ja sanomista tulee. Nyt otin sitten itseäni niskasta kiinni ja päätin aloittaa silläkin uhalla, että epäonnistun ja joudun tekemään koko homman alusta. Kysyin joskus töissä eräältä asiakkaalta, joka harrastuksenaan remppaa asuntoja, että mistä kannattaa aloittaa. Hän sanoi, että rohkeasti vain tekemään. Hän itsekin on oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta. Suurin sysäys tälle koko asialle oli isäni kuolema 1,5 vuotta sitten. Isä oli todella taitava kirvesmies, joka osasi mitä vain. Ihailin isän käden taitoja jo pienenä tyttönä ja halusin oppia yhtä taitavaksi kuin hän. Kun isä kuoli, totesin että nyt on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa jossittelu ja epäröinti. Ehkä teille tällainenkin olisi ihan pala kakkua, mutta ei minulle. Jokaiselle meistähän on ne omat mörkömme. Noh, päätin aloittaa pienellä mutta haastavalla projektilla eli tytön huoneen laitolla. Eilen revin tapetit seinästä ja tänään raahasin miehen Bauhausiin ostamaan tapetointi tarvikkeita. Tänään on vuorossa seinän kittaus ja myöhemmin ensi viikolla hiominen. Koko homma kulminoituu ensi viikon loppuun jolloin ryhdyn ensimmäistä kertaa elämässäni tapetointihommiin.

Vaikka epäonnistuisin, jatkan silti!

Lasi on aina puolityhjä

Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka ajattelevat että ”pessimisti ei pety”. En tiedä mistä tämä ajatusmaailma on lähtöisin, ehkä kotoa ehkä jostain muualta. Ehkä se kuuluu minun perusluonteeseeni? Ajattelen usein ettei tästä mitään kuitenkaan tule, kun jotain uutta ja jännittävää on tapahtumassa. Valmistaudun näin mahdolliseen pettymykseen. Enpähän ainakaan tipu niin korkealta pilvilinnoista. Otan pettymykset usein todella raskaasti. Märehdin jonkin aikaa huonoa tuuriani ja mietin miksi aina minulle käy näin? Vähän aikaa asioita pyöriteltyäni huomaan kuitenkin ettei tilanne ollutkaan niin paha kuin ensin luulin.

Mies on melkoinen positiivisuuden perikuva. Ajattelee aina asioista hyviä puolia ja kannustaa positiivisuuteen. Tässä asiassa vastakohdat todellakin täydentävät toisiaan! Mies on monta kertaa sanonut, että minunkin elämä voisi olla paljon helpompaa jos lasi olisi joskus puoliksi täynnä eikä aina puolityhjä. Se on ihan totta ja olen kovasti yrittänytkin. Omaa ajatusmaailmaa vain on kovin vaikeaa muuttaa sormia napsauttamalla. Mikään asia ei tapahdu yhdessä yössä ja voin rehellisesti kertoa, että olen makustellut tätä asiaa jo todella pitkän tovin. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta tiedän myös senkin että muutos vie aikaa. Todella paljon aikaa.

Viime lauantaina heräsin niskat jumissa, väsyneenä ja päänsärkyisenä. Lähtökohdat päivän alulle olivat siis jo valmiiksi huonot. Äyskin ja kiukuttelin, vaikka eihän niin kannattaisi tehdä. Kukaan muu ei ollut syyllinen olotilaani. Olo tuntui epäreilulta. Miksi taas yksi lauantai menee näissä merkeissä? Mies kysyi lähdenkö metsään ja meinasin jo jättää menemättä. Kuka muka haluaisi pääkipuisena lähteä metsään rämpimään? Lähdin kuitenkin mustikan kuvat silmissäni mukaan ja joku asia metsässä kävellessä naksahti päässäni. En ole koskaan aiemmin osannut miettiä ajatusteni muuttamista konkreettisesti juuri siinä hetkessä. Mielessä olivat vielä edellisen päivän kauheat uutiset Turusta ja siinä mustikkapuskan ääressä kyykistellessä tajusin ettei oma olotila tai elämä todellakaan parane ainakaan voivottelemalla. Niinpä päätin kääntää ajatuksiani toiseen suuntaan. Ok, päähän koskee ja olo on kurja, mutta olisiko tässä päivässä jotain iloista, positiivista ja ihanaa? Kyllä. Rauhallinen hetki metsässä. Upea luonto. Ilmaiset marjat. Hyvä sää. Lauantai ja vapaapäivä. Hyvä seura. Iloinen lapsi. Olen elossa. Ymmärsin, että näin aikoina jokainen hetki voi olla viimeinen, joten niistä kannattaa oikeasti nauttia. Täytyy keskittyä hyviin asioihin, ei huonoihin. Nauttia siitä mitä on, ei murehtia siitä mitä ei ole. Näin. Askel ja ajatus kerrallaan.

Ehkä vähän ajan päästä minunkin lasi on puoliksi täynnä. Ainakin suurimman osan ajasta.

Elämä ilman lasta on ihanan helppoa

elämä

Tämä viikko on varsin omituinen. Tyttö lähti mökille eilen ja me vietetään miehen kanssa siis kaksistaan aikaa kotona. Outoa, kun koti on niin rauhallinen ja hiljainen. Normaalisti tyttö höpöttää koko ajan jotakin tai meillä on hänen kavereitaan kylässä. Lastenohjelma pauhaa iltaisin televisiossa ja koko ajan joku on pyytämässä jotain. Omaa ruokaa saa harvoin yhdeltä istumalta syödä loppuun saati katsoa mitään ohjelmaa televisiosta silloin kun haluaa. Aina on jokin tavara hukassa tai joku paikka myllätty mullin mallin. Tekemistä riittää näinkin pienessä kodissa aamusta iltaan eikä se siihenkään lopu.

Tyttö meni ensin maanantai-iltana serkulleen yöksi ja sieltä lähtivät eilen aamulla junalla mökille. Jo maanantaina havahduin siihen etten tajunnut ajankulua kotona ollenkaan. Normaalisti ruuat, pisut ja pesut rytmittää illat kellon tarkasti, mutta nyt yhtäkkiä ei ollutkaan mitään pakollisia menoja. Katselin töllöä ja puoli kymmenen aikaan huomasin, että vielä on seuraavan päivän ruuat laittamatta ja suihkussa käymättä. Normaalisti olen jo hampaiden pesulla tuohon aikaan. En edes muista koska olisin viimeksi ennen nukkumaanmenoa lukenut lehteä sängyssä. Normaalisti mun iltalukeminen koostuu My little ponysta tai Frozenista. Jo näinkin pienistä asioista olen repinyt iloa jo kahtena iltana peräkkäin!

Ihanaa kun saa päättää ihan itse mitä syö ja laittaa ruuaksi. Ei tarvitse miettiä suostuuko jälkikasvu syömään samaa vai pitääkö laittaa kaksi eri ruokaa. Kukaan ei kinua jäätelöä jälkkäriksi tai tekemään jääpaloja myöhään illalla. Eilen illalla lähdin lenkille kuuden aikaan illalla, ihan tuosta noin vain! Ei tarvinnut miettiä kuka katsoo tytön perään tai koska täytyy olla takaisin. Tällaistako elämä oli ennen lasta? Olin unohtanut tämän vapauden tunteen aivan kokonaan. Ei rajoituksia, vaatimuksia tai sen suurempia velvollisuuksia. Saan siivoilla kotona silloin kun huvittaa tai olla siivoamatta. Pyykätä täytyy vasta kun alusvaatteet loppuu, ei silloin kun lempimekko on likaisena. Tänään aion laittaa aikuisten ruokaa. Mieli on tehnyt pestopastaa jo kauan, mutta tyttö ei sitä suostu syömään, joten on jäänyt laittamatta. Tänään menen muutenkin ihan fiiliksellä. Jos huvittaa vain köllöttää ja katsoa netflixiä, teen sen. Jos huvittaa alkaa repimään tytön huoneesta tapetteja pois, teen sen, mutta tänään en stressiä ota mistään.

Tiedättekö, päivääkään en vaihtaisi tästä elämästä pois! Vaikka välillä on raskasta niin elämä antaa enemmän kuin ottaa 🙂 Tän viikon mä kuitenkin nautin täysin siemauksin!