Ei mitään sanottavaa

Se aika kuusta, kun aivot on sumussa ja järki ei juokse. Koko kroppa päästä jalkoihin on aivan turta eikä toimi vaikka kuinka käskee. Aamulla on vaikeaa nousta. Väsyttää kahdeksan tunnin yöunista huolimatta. Töihin ei huvita mennä, mutta on pakko. Jokainen hetki on yhtä tuskaa ja vilkuilen kelloa aivan liian usein. En meinaa pysyä hereillä ja joudun miettimään kaiken tarkasti mitä teen, koska pää ei ole yhtään tässä hetkessä mukana. Tuntuu taas helvetin vaikealta olla nainen. Kerran kuussa kaikki on silkkaa paskaa enkä jaksaisi ihmisiä saati itseäni ollenkaan. Voi kun voisi vaan mönkiä peiton alle ja herätä viikon päästä. Tällaisia ajatuksia pyörittelin päässäni koko aamupäivän.

Sitten tuli puolipäivä, jota olin jännittänyt ja stressannut koko aamun. Tiedossa oli tilanne töissä, josta en välttämättä selviäisi ihan kunnialla. Vaikka tiedän olevani hyvä työssäni, on asioita ja asiakkaita, joiden kanssa ammattitaito toden teolla testataan ja tänään oli yksi niistä hetkistä. Ei ihme, että vähän stressasi. Kaikki sujui kuitenkin todella hyvin. Paremmin kuin koskaan ennen. Olin jopa itsekin yllättynyt tilanteesta ja se jos mikä piristi mieltä. Ehkä tämä ei olekaan niin huono päivä?

Asiakkaat ovat ihan parasta työssäni ja kun tätä duunia tekee päivästä toiseen viitenä päivänä viikosta, on tästä pakko tykätä. Ihmisistä on pakko tykätä. Huonoinakin päivinä ihmisten takia tätä työtä jaksaa tehdä ja heistä saa positiivista energiaa päivään. Keskusteltiin erään asiakkaan kanssa siitä miksi jotkut asiakaspalvelutyössä olevat vaikuttavat ennemminkin ihmisvihaajilta kuin halukkailta tekemään työtään. Näitä ihmisiä löytyy ihan jokaisesta ammattiryhmästä. Itse olen aina miettinyt miksi 90% bussikuskeista on niin nyreitä? Vaikka toivottaa hyvää huomenta, kuski ei edes käännä päätään minua kohti. Mikä siinäkin olisi niin vaikeaa vastata? En ymmärrä.

Ei mitään sanottavaa? Taisi kuitenkin jotain olla tällekin päivälle! Mukavaa torstaita tyypit! Joskus on huonoja päiviä, mutta niistäkin löytyy aina jotain hyvää 🙂

Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja,

Tämä päivä on ollut minulle aivan liian rankka. Ei tietoakaan enää vapaiden tuomasta rentoutumisen tunteesta. Aamulla heräsin jo valmiiksi väsyneenä. Nukuin pääsiäisen seutuun 10h yössä ja viime yönä sain nukuttua ”vain” 8h. Ensimmäiset heräämisen jälkeen päähän pälkähtäneet ajatukset eivät todellakaan olleet mitään kovin positiivisia. Jos jotain positiivista pitää tästä hakea niin sain sentään nukkua 45 minuuttia pidempään kuin normaalisti sillä mies ja tyttö ovat lomalla jo tämän viikon. Mulla alkaa loma ensi viikolla ja päästään starttaamaan mökkeilykausi 🙂 On onneksi jotain mitä odottaa.

Meillä on ollut töissä jo pari viikkoa todella kiire ja tuntuu, että tämä tilanne vain pahenee tästä. Olkapää oireilee koko ajan ja olen jo sen takia aivan hermo kireällä koko ajan. Olkapää ei asettunut edes viiden päivän levon aikana ja työ tuntuu taas vain pahentavan sen tilannetta. Arvasin, että tämä päivä tulee olemaan kiireinen, mutta tämä on ollut ihan pommi aamusta lähtien. Ei mitään järkeä. En tiedä kannattaako tästä lähteä treenaamaan vai ei. Pahentaako tilannetta vai parantaako? Periaatteessa urheilu auttaa aina tällaiseen fiilikseen, mutta samalla murehdin kuitenkin olkapäätä. Päivän treeniä en joka tapauksessa kykene tekemään, se on selvää. Nyt en halua riskeerata terveyttäni tekemällä mitään mikä voi vahingoittaa olkapäätä enemmän. Fyssarille on vaikeaa saada aikoja, joten joudun nyt vain kärvistelemään.

Tytön skuutistaakin irtosi jokin mutteri, kuka senkin hankkii ja asentaa? Koti vaatisi siistimistä ja kissat silitystä. Minuakin vois joku vähän silittää niin jaksaisin taas huomenna herätä hymyssä suin. Elämä on nyt vähän rankkaa, mutta tiedän tämän vielä helpottavan. Nyt kun vain keksisin treenata vai eikö?

Rakas päiväkirja, eihän tällaisia päiviä tulee enää ihan heti?