Löydänkö täältä itseni?

Yritän olla läsnä, mutta olen jossain muualla. Välillä pysyn hetken juuri tässä, kunnes luisun taas jonnekin pois. Jo vähän aikaa olen elänyt jonkinlaista murrosta. Jotain on meneillään, mutta en tiedä mitä. En tiedä mikä minua odottaa, mutta jotain erilaista on tulossa. Sen vain tuntee. Olen jo hetken ollut todella väsynyt. En niinkään fyysisesti vaan henkisesti. Ei, en tarkoita että olisin masentunut tai mikään olisi vialla. Jotain on…eri tavalla. Jotain on tulossa. Jotain on pakko tulla.

Olen väsynyt töissä. Väsynyt ihmisiin, joiden parissa rakastan työskennellä. Väsynyt kirjoittamaan ja keksimään aina vain uusia ja mielenkiintoisa aiheita. Mun pää ei tuota tällä hetkellä mitään järkevää tai julkaisukelpoista. Tätäkin postausta mietin jo eilisillasta asti. Mistä kirjoitan? Miksi en keksi mitään kirjoitettavaa? Sitten päätin vain purkaa sydäntäni. Selaan blogeja ja ihmettelen mistä kirjoittajat ammentavat kaikki mahtavat ja oivaltavat aiheensa. Minä en keksi mitään. Istun töissä ja mietin miksi en jaksa enää kuunnella ketään? Miksi minua ei kiinnosta? Miksi vaellan koko ajan omiin ajatuksiini kuin odottaen jotain uutta? Sulkien kaiken muun ympäriltäni. Tuntuu ettei minulla ole tällä hetkellä mitään annettavaa.

Minulla alkoi perjantaina kahden viikon loma ja lähdettiin heti mökille. Täällä olen saanut ajatella omiani, kuljeskella sienimetsässä ja ilostua kanttarelleista ja suppilovahveroista. Olen ollut taas kipeänä enkä ole uskaltanut vieläkään treenata. Ehkä sekin tuo oman alakulonsa. Huomaan etten ole vähään aikaan ollut sinut oman kroppani kanssa, mutta tällä hetkellä en tee asialle mitään. Me lähdetään nimittäin ensi torstaina viikoksi Turkin lämpöön ja sinne en aio kantaa mukanani tätä olotilaa tai kroppa-ahdistustani. Vasta loman jälkeen mietin asiat uusiksi. Voihan olla, että fiilikset ovat aurinkoenergian ansiosta aivan erilaiset?

Ehkä löydän itseni täältä metsän keskeltä tai viimeistään Turkin lämmöstä? Siihen asti vaellan omissa maailmoissani.

Ilman yrittämistä ei voi epäonnistua

epäonnistumisen pelko

Jo vuosia mua on jokin estänyt tekemästä asioita. Se jokin on epäonnistumisen pelko. Olen jättänyt asioita tekemättä sen vuoksi, että pelkään epäonnistuvani. Olen tiennyt jo pitkään, että tuosta tunteesta täytyy päästä eroon keinolla millä hyvänsä. En voi koko elämääni pysyä mukavuusalueella ja huomaamatta olen itseasiassa osa-alua kerrallaan ottanut tilanteen haltuun. Nyt olen päättänyt selättää viimeisetkin möröt. Miksi juuri nyt? Ehkä siksi, että olen jo epäonnistunut elämäni aikana riittävän montaa kertaa ja huomannut ettei elämä siihen lopu, päinvastoin. Jokainen meistä epäonnistuu joskus. Olisi outoa jos ei epäonnistuisi!

Pelkäsin pitkään esiintymistä ja välttelin sitä kaikin keinoin. Sitten aloin kirjoittamaan blogia ja ottamaan kuvia. Esiintymistähän sekin on tavallaan. En ole mallina vieläkään kovin luonteva eikä minusta sellaista varmasti koskaan tulekaan. Pääasia, että kuvat ovat ihan ok ja menevät oman seulani läpi. Viime aikoina olen kunnostautunut myös vlogimaailmassa (tästä mun vlogiin) ja viimeisetkin esiintymispelot ovat kaikonneet. Videolla osaan olla luontevampi kuin kuvissa ja se on aika outoa! Olen sitä mieltä, että ihminen voi päästä peloistaan eroon ja kehittyä asioissa, jos vain oikein kovasti haluaa. Toisilla nämä tapahtuvat luonnostaan ja pikku hiljaa ja toiset joutuvat tekemään tosissaan töitä niiden eteen. Omalla kohdallani sekä että. Esiintymispelon olen selättänyt huomaamattani, mutta yksi pelko on vielä jonka eteen joudun tekemään oikeasti töitä ja se on epäonnistumisen pelko.

Olen halunnut jo vuosia osata tehdä kaikenlaisia remonttihommia kotona ja muutenkin tehdä asoita käsillä. Olen pikku hiljaa opetellut käsitöitä ja nyt pitäisi ottaa haltuun vielä erilaiset kodin nikkaroinnit. En tiedä miksi olen pelännyt niiden opettelua niin paljon etten ole halunnut edes alkaa opettelemaan. Syynä ei voi olla mikään muu kuin epäonnistumisen pelko. En uskalla edes aloittaa, koska olen varma että pyllylleen menee ja sanomista tulee. Nyt otin sitten itseäni niskasta kiinni ja päätin aloittaa silläkin uhalla, että epäonnistun ja joudun tekemään koko homman alusta. Kysyin joskus töissä eräältä asiakkaalta, joka harrastuksenaan remppaa asuntoja, että mistä kannattaa aloittaa. Hän sanoi, että rohkeasti vain tekemään. Hän itsekin on oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta. Suurin sysäys tälle koko asialle oli isäni kuolema 1,5 vuotta sitten. Isä oli todella taitava kirvesmies, joka osasi mitä vain. Ihailin isän käden taitoja jo pienenä tyttönä ja halusin oppia yhtä taitavaksi kuin hän. Kun isä kuoli, totesin että nyt on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa jossittelu ja epäröinti. Ehkä teille tällainenkin olisi ihan pala kakkua, mutta ei minulle. Jokaiselle meistähän on ne omat mörkömme. Noh, päätin aloittaa pienellä mutta haastavalla projektilla eli tytön huoneen laitolla. Eilen revin tapetit seinästä ja tänään raahasin miehen Bauhausiin ostamaan tapetointi tarvikkeita. Tänään on vuorossa seinän kittaus ja myöhemmin ensi viikolla hiominen. Koko homma kulminoituu ensi viikon loppuun jolloin ryhdyn ensimmäistä kertaa elämässäni tapetointihommiin.

Vaikka epäonnistuisin, jatkan silti!