Henkilökohtainen kriisi

henkilökohtainen kriisi

Heimoi, täällä ollaan vielä! Tällä viikolla postaustahti on ollut normaalia vähäisempi, kuten olette jo ehkä pistäneetkin merkille. Olen yrittänyt parannella tuota käden raatoani ja antaa sille mahdollisimman paljon lepoa. No, enpä voi sanoa että kirjoittamattomuus olisi sitä ainakaan parantanut millään tavalla. Ihan se on samanlainen koko ajan teki mitä tahansa. Aamulla saattaa olla täysin oireeton, mutta iltaa kohti kipeytyä. Seuraavana päivänä saattaa olla toisinpäin. Syön koko ajan tulehduskipulääkkeitä ja olen käynyt tällä viikolla kolme kertaa lämpöhoidossa. Lämpö auttaa selkeästi käteen ja kivut  ja jäykkyys ovat sen jälkeen useamman tunnin poissa. Mutta se kädestä. Paranee jos ja kun paranee. Toivotaan parasta, sormet ristiin ja sitä rataa. Ensi viikolla joka tapauksessa töihin, koska ei tämä levossakaan ole yhtään sen paremmaksi mennyt. Katsotaan mitä tapahtuu.

Käden takia mulla on tällä hetkellä päällä henkilökohtainen kriisi. Motivaatio on hukassa ja mieliala alhaalla. Kun perusrutiinit ovat poissa, päivät ovat melkoista pyristelyä. En saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka yritän. Illalla mietin, että miten tämä voi olla mahdollista? Osan päivistä vain istun lamaantuneena sohvalla miettimättä mitään. Kaipaan arkea, treenaamista ja niitä illan myöhäisiä tunteja, kun yritän saada arkiaskareet ja seuraavan päivän ruuat valmiiksi. Teen suunnitelmia, joita en kuitenkaan saa toteutettua. Poden huonoa omatuntoa siitä etten saa niitä toteutettua. Tuntuu, että huono omatunto ja totaalinen epäonnistumisen fiilis on koko ajan läsnä. Miksi minä olen tällainen epäkelpo ihmisraato, joka ei saa itseään niskasta kiinni, kun arki vähänkään muuttuu? Yritän pakottaa itseni tekemään asioita ja ruoskin itseäni, koska en saa niitä kuitenkaan tehtyä. Pitäisi ottaa rennommin, mutta en kykene.

Kuuntelin tänä aamuna kävelyllä Katariina Tunturin instastooreja ja totesin, että siinäpä viisas nainen. Hän puhui siitä miten pitäisi välillä pysähtyä kuuntelemaan itseään. Kuunnella mitä asioita sisältä kumpuaa ja mitä minä oikeasti haluaisin tehdä. Monesti me asetamme itsellemme järjettömiä odotuksia, jotka voi kummuta jostain aivan muualta kuin meistä itsestämme. Entä jos välillä oikeasti kuuntelisi vain itseään? Olen jo monta viikkoa yrittänyt saada itseni juoksemaan tai tekemään sellaisia treenejä mitä pystyn. Ne on kuitenkin jääneet tekemättä, koska en ole vain halunnut. Kiinnostus on ollut täysi nolla, samoin kuin ruokavalion kanssa. Kun tällaisia kausia tulee, niin olisiko vain hyvä antaa olla hetken, rauhoittua ja tehdä jotain muuta? Sali ei häviä Tikkurilantieltä minnekään eikä lihakset katoa minnekään. Aloin miettimään myös omia ihanteita samalla. Mitä minä oikeastaan haluankaan treenaamiselta? Treenaanko ulkonäön vuoksi? En. Haluanko olla vahva? Kyllä. Haluanko olla liikkuva? Kyllä. Haluanko hengästyä ja parantaa suorituskykyä? Kyllä. Haluanko liikkua ennemmin hyvän olon kuin ulkonäön vuoksi? Kyllä. Ehkä tässä kohtaa voisi juurikin kysyä välillä itseltään miten oikeastaan haluaisinkaan liikkua tänään? Kaipaanko ennemmin rauhoittavaa joogahetkeä tai kävelylenkkiä kuin kovaa salitreeniä? Entä olisiko urheilun sijasta paikallaan kunnon hikinen hyötyliikunta siivoamisen muodossa?

Viimeinen kuukausi on ollut melkoista kipuilua niin treenaamisen kuin ruokienkin suhteen, mutta nyt alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että ajatukset alkavat taas muotoutua päässä ja siirtyä ajatuksista tekoihin. Mun ei tarvitse olla muiden silmissä yhtään mitään, kunhan olen hyvä itselleni. Kunhan vain teen minulle sopivia valintoja ja nautin siitä mitä teen. Kunhan vain en pakota itseäni mihinkään. Siitä ei nimittäin seuraa muuta kuin pahaa mieltä. Eilen ja tänään on ollut hyvä fiilis. Pari viikkoa tässä menikin lähinnä huutaessa, raivotessa ja mököttäessä. Ei ole ollut mukavaa residenssin muillakaan asukkailla. Jospa tämä henkilökohtainen kriisi olisi kohta selätetty.

Rentouttavaa viikonloppua just sulle! Muista kuunnella itseäsi 😉