Älä turhaan häpeä kyyneleitä

älä turhaan peitä kyyneliä

Minä liikutun todella helposti. Joka päivä jostakin asiasta. Elämäntarinasta radiossa. Vauvan syntymästä televisiossa. Herkästä laulusta. Töissä saaduista kehuista. Lääkärillä. Bussissa. Kotona. Ihan missä vain ja ihan joka päivä. Se on välillä aika raskasta, koska se tuntuu todella nololta. Ei ole montaa päivää, kun luin töissä uutisen syöpäsairaasta äidistä. Kuvittelin itseni hänen tilalleen ja itkuhan siinä tuli, kun aloin miettimään, että hän ei lapsensa kouluun menoa saati varttumista. Itse asiassa kun kirjoitin juuri äskeistä lausetta ja aloin miettimään jutun tuonutta tunnetilaa, kyyneleet nousevat taas silmiini. Miksi minä olen näin herkkä?

Luin Kodin kuvalehdestä jutun Älä turhaan häpeä kyyneleitä ja se pysäytti. Siinä sanottiin, että ihminen, joka liikuttuu herkästi, kokee elämää syvästi. Siksi kyyneleitä ei kannata nolostella. Helppoahan se on sanoa, koska kyllä se nolottaa kun työkaveri tulee kysymään jotain ja minä itkeä vollotan omassa kopperossani. Ihmiset ajattelevat automaattisesti, että minulla on jokin hätänä. Siksi yritän pidätellä itkuani aina. Joskus tuntuu hyvältä antaa patojen aueta, koska se helpottaa. Mutta milloin siihen olisi hyvä aika? Ei koskaan. Vai aina? Eilen pidättelin itkua viimeksi autossa kun veimme miehen kansa tytön päiväkotiin. Radiosta soi Anna Puun mestaripiirros, jonka siskon tyttöni soitti ja lauloi isäni hautajaisissa. Minulle se pahin paikka ei niinkään ollut itse laulu, vaan sen tuomat muistot. Näin se on melkeinpä aina. Muistot ja omat kuvitelmat nostavat liikutuksen pintaan ja siinä sitä taas ollaan.

En muista, että nuorempana olisin ollut näin herkkä. Kaikki alkoi vasta tytön syntymän jälkeen enkä varmasti ole katsonut sen jälkeen yhtään vauvan syntymää televisiosta ilman, että itkisin. Tai kun rakastunut pari saa toisensa. Tai kun tyttö esiintyy kevätjuhlissa. Tai kun siskon tytöt laulavat. Lista on loputon. Psykologi ja psykoterapeutti Kati Raikamo sanoo, että itkulla on tarkoituksensa: se helpottaa oloa. Kyyneleistä on hänen mukaansa mitattu stressihormonia. On arveltu, että murheisiin liittyvä stressi ikään kuin valuu meistä ulos kyyneltemme mukana, ja huolet pienenevät, Raikamo sanoo Kodin kuvalehden artikkelissa.  ”Sitä paitsi itkeminen kertoo tunteista. Siitä, että pystyy tuntemaan jotain niin suurta, että se liikuttaa. Liikuttunut ihminen kokee syvästi elämää”. En tiedä lohduttaako tämä, mutta nyt ehkä ymmärrän itseänikin taas aavistuksen verran paremmin.

En muista, että meillä kotona olisi juuri itketty. Ainakaan toisten nähden ja taidan itsekin noudattaa samaa kaavaa. Nyt kun mietin asiaa, niin miksi ihmeessä pidättelen itkua esimerkiksi tyttären läsnä ollessa? Hänelle voisin ihan hyvin kertoa miksi itken ja hänkin ymmärtäisi siten ettei itku liity aina kipuun tai suruun. Itkeä voi niin monesta eri syystä niin kuin tässä minun tapauksessa on jo todistettu. Tuskin tulen koskaan töissä itkemään tai julkisilla paikoilla, mutta kotona voisi antaa hanojen aueta aina kun siltä tuntuu 🙂

Onko siellä muita samanlaisia herkkikiksiä?

Edellinen postaus: Tehdäänkö yhdessä ruokalista arkeen?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka