Helli sun mirriä

Helli sun mirriä

Te senkin kaksimieliset pikku possut siellä, nyt ei ole kyse ”mirristä” vaan ihan oikeista kisumirreistä 😀 Halusin korjata heti näin alkuun ettei tule väärinkäsityksiä. Eilen oli kansainvälinen kissapäivä ja näin suurena kissa-fanina ja kissaihmisenä on minullakin aiheeseen jotain sanottavaa. Harvoin kissat pääsevät blogissa kunnolla esille, vaikka meidän perheenjäseniä ja rakkaita lemmikkejä ovatkin. Minulla on melkeinpä aina ollut kissoja. Lapsuudenkodissa oli 17-vuotias Misse-kissa sekä Kissa-Karvinen. Kun muutin omilleni niin minulle tuli siamilainen nimeltä Siiri ja sen kaveriksi maatiaiskolli Elvis. Kun Siiri pennutettiin, perheeseen muutti vielä Killi. Näistä kahdesta siamilaisesta jouduin luopumaan, koska silloinen poikaystäväni oli allerginen kissoille. Näin jälkeenpäin ajateltuna asia, jota kadun hyvin paljon.

Kun tutustuin mieheen, joka meillä asuu, hän ilmoitti heti, että vihaa kissoja eikä meille tule koskaan kissaa. Hah, sehän jää nähtäväksi, mietin ja aloin toteuttaa hidasta väsytystaktiikkaani. Niinhän siinä kävi, että kesällä 2008 (3 vuoden seurustelun jälkeen) meille muutti ensimmäinen siamilainen Lola. Siitä ei mennyt kuin puolisen vuotta, kun taloon tuli Eva ja vähän myöhemmin vielä Evan pentu Melli. Kaikki meidän kissat ovat samalta kasvattajalta ja ne ovat tulleet meille sijoitukseen eli kasvattaja sai teettää kissoilla pentuja. Lolan kohdalla tosin kävi niin, että jo ensimmäinen tiineys päättyi kohtutulehdukseen ja Lola piti steriloida.

Helli sun mirriä
Eva ja Lola

Kaikki meidän katit on hyvin erilaisia keskenään. Eva, 11 vee, on hyvin seurallinen ja puhelias. Se vastaa aina kun kysytään ja välillä juttelee ihan rasittavuuteen asti. Evalla on astma ja hänestä huomaa, että vanhuus alkaa jo vähän vaivata. Evalla on maailman ihanin ja kiltein luonne ja ehkä maailman kauneimmat silmät. Hän ei suutu oikeastaan mistään ja antaa tehdä itselleen kaikki operaatiot mukisematta. Kynsiä leikatessa ja astmalääketta antaessa kehrää tyytyväisenä sylissä. Eva tykkää nukkua joko peiton alla kainalossa, rinnan päällä tai pään vieressä tyynyllä. Hän ei pidä matkustamisesta ja naukuu yleensä koko matkan Helsingistä Orivedelle eikä ääntä sitten lähdekään enää loppupäivänä ollenkaan.

Helli sun mirriä
Eva

Lola taas on luonteeltaan boheemi kuvataiteilija, jonka sielunelämästä ei ymmärrä kukaan yhtään mitään. Hän on selkeästi minun kissa ja tulee heti syliin, kun istahdan johonkin. Hän on hieman ärhäkämpi tapaus sille päälle sattuessaan eikä juurikaan juttele, paitsi kun pyytää ruokaa tai jos minä kiipeän tytön parvisänkyyn lukemaan iltasatua ja nukahdan sinne. Herään aina Lolan huutoon, kun hän käskee minut omaan sänkyyn jotta pääsee jalkojen väliin tai tyynylle nukkumaan. Hän osaa hienosti odottaa vieressä, jos sanon että nyt ei voi tulla syliin, koska minulla on kupillinen kuumaa teetä käsissä. Siinä se istuu vieressä ja tapittaa suoraan silmiin, kunnes lupa heltiää. Lola on meidän kissoista se, joka ei vastustele matkustamista ja joka tykkää kulkea ulkona valjaissa.

Helli sun mirriä

Helli sun mirriä

Helli sun mirriä
Lola

Melli on meidän perheen mafioso. Näennäisesti se esittää kilttiä kissaa, mutta on melkoinen terroristi. Se saattaa yhtäkkiä läppäistä muita kissoja, koska nyt vaan voi tehdä omasta mielestään niin. Jos Melliä *ituttaa, niin se antaa tassusta ja häätää samalla tekniikalla toisia ruokakupilta sekä ihmisten sylistä. Tai no yrittää häätää, koska muut ei enää välitä siitä, vaan antavat samalla mitalla takaisin. Hän on myös hyvin leimautunut minuun ja tykkää eniten olla ja kehrätä minun sylissäni. Melli kiipeää usein minun olkapäälleni paijattavaksi ja on hyvinkin kovaääninen sille päälle sattuessaan. Hän ei pidä matkustamisesta ja havaitsee lähdön merkit hyvinkin nopeasti. Melli piiloutuu ja keksii mitä ihmeellisempiä piiloja ettei vain joutuisi kuljetuskoppaan. Kerran etsittiin sitä 45 minuuttia kolmen hengen porukalla meidän 63 neliön kaksiosta. Se oli kekannut mahtuvansa pesukoneen taakse pieneen koloon, josta sitä ei nähnyt ellei oikeasti osannut etsiä. Viimeksi se oli kietoutunut lakanaan niin ettei sitä erottanut sieltä. Melkoinen kameleontti siis kissaksi. Hän ei anna leikata kynsiä kuin pyörittelemällä hänet peittoon ja nukkuu mieluiten minun jalkojen välissä tai kiipeilypuun pesässä. Rakastaa lämpöä ja pehmeitä peittoja.

Helli sun mirriä
Melli

Minä olen henkeen ja vereen kissaihminen, mutta kyllä minä meille koirankin huolisin, jos olisi enemmän tilaa. Kissat saavat näkyä ja kuulua meidän kodissa, mutta kyllähän se välillä vähän ottaa päähän kun sohvat on revitty ja aamupalapöydässä leijailee kissanpaskan haju nenään. Meillä kun on yksi hiekkis eteisessä ja toinen keittiössä. Tai kun joku harva se päivä oksentaa matolle/sohvalle/sänkyyn (miksi ei ikinä pelkälle lattialle!?) Silti, en vaihtaisi yhtäkään pois! Jos se minusta olisi kiinni, niin meillähän olisi enemmänkin kissoja. Ainakin yksi sfinksi ja cornish rex lisää sopisi hyvin meidän laumaan 😀

Olikos siellä muita mirrien omistajia?