Kuinka kertoa erosta lapselle?

Teinivuodet

Lueskelin eilen illalla sängyssä uutta Kodin kuvalehteä ja lehdessä havaitsin kolumnin, joka kertoi erään lapsen vanhempien erosta. Kertomus liippasi todella läheltä omaa elämää. Kirjoittajana oli 16-vuotias tyttö, joka kertoi omasta elämästään avioerolapsena. En muista olenko tästä asiasta hirveästi blogin puolella puhunut, koska en itse muistele teinivuosiani kovin lämmöllä. Suurin osa niistä onkin ihan pimennossa. Ehkä en vain halua muistaa, en tiedä. Minulla on suuria mustia aukkoja ikävuosien 14-16 kohdalla ja muistan vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Jos joku sanoo minulle, että muistatko hei tämän tapahtuman kun oltiin 15-vuotiaita niin todennäköisesti en muista. Yhtä mustaa mössöä kaikkia.

Avioerolapsi

Olin itse 14-vuotias kun minun vanhemmat erosivat. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin ehkä aavistellut jotain, mutta yhtenä päivänä minulle ilmoitettiin, että isä muuttaa pois ja minä jään kaksin äidin kanssa. Ilman sen kummempia selittelyitä. En tiedä halusivatko vanhemmat säästellä minua joltain vai miksi mitään ei kerrottu. En huomannut mitään suurempia riitojen lisääntymistä, koska meillä riideltiin muutenkin usein. Alku meni hienosti, kunnes äiti ratkesi juomaan ja loppu onkin historiaa. Olen monta kertaa maininnut täällä, että on melkoinen ihme että minusta on tullut näinkin normaali kuin olen. Teinivuosien tapahtumien perusteella voisin olla jossain aivan muualla kuin missä nyt olen. Koulu minulla meni aina hyvin, mutta viinaa vedin varmasti kaksin käsin silloin. Isää en juuri nähnyt hänen reissutöidensä vuoksi ja näin jälkikäteen ajateltuna äiti ei ehkä kauheasti välittänyt mitä tein, vaikka varmasti olisikin halunnut. Siinä vaiheesa hän kamppaili jo niin kovasti oman alkoholisminsa kanssa ettei  muille ihmisille ollut juuri sijaa hänen elämässään. Olin 16-vuotias kun muutin pois kotoa. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tehdä hyviä valintoja ja muuttaa isän luokse, mutta halusin asua omillani. Ehkä sen ansiosta minusta on tullut näin vahva kuin nyt olen. Kun kaiken joutuu opettelemaan kantapään kautta, siinä vahvistuu pakosta. Onneksi sisko oli apuna aina kun apua tarvittiin.

Kuinka kertoa lapselle erosta?

Näin vuosia taaksepäin katsottuna olisin toivonut, että vanhemmat olisivat kertoneet tilanteestaan enemmän ja käsitelleet asiaa minunkin kanssani. Kaikki oli pelkkää arvailua ja on itseasiassa vieläkin. Mielestäni lapselle pitäisi kertoa erosta ajoissa eikä suinkaan silloin, kun hanskat on lyöty jo tiskiin ja toinen vanhempi muuttamassa pois. Omalla kohdallani olisin toivonut, että olisin saanut asua myös isäni kanssa. Meillä meni monta yhteistä vuotta hukkaan hänen töiden sekä toiselle paikkakunnalle muuton vuoksi. Pakko myöntää, että olen jonkin verran katkera noista vuosista, jotka vain ajelehdin ilman kunnollista elämää. Onni onnettomuudessa, löysin kuin löysinkin oman polkuni. Olen jo aikapäiviä sitten päättänyt, että jos meille tulee miehen kanssa ero niin se hoidetaan vain ja ainoastaan lasta ajatellen. En halua, että tyttö jotuisi kokemaan samanlaista lapsuutta tai nuoruutta kuin minä. Ei sellaista kukaan ansaitse. Ero on aina kova paikka, tunteet kuohuvat ja toista ehkä vihaakin yli kaiken, mutta itse en haluaisi lähteä mihinkään sotaan saati alkaa kiristämään toista huoltajuudella. Eikö aikuiset ihmiset oikeasti voisi ajatella vain ja ainoastaan lapsiaan siinä tilanteessa ja laittaa omat tunteet ja vaatimukset hetkeksi taka-alalle? Olen kuullut niin rumista eroista, joissa lapsia pallotellaan miten sattuu ja kiristetään toista minkä ehditään. Yritetään pilata toisen, ihmisen jota joskus rakasti, elämän hinnalla millä hyvänsä. Sellainen tuskin kantaa kovin pitkältä saati tuottaa itsellekään hyvää mieltä. Tuntuu, että nykyään ihmiset eroavat aika heppoisin perustein. Ei jakseta panostaa suhteseen ja kun kyllästyttää, se on saijonaarasta sitten vaan! Omien kokemuksieni perusteella en koskaan haluaisi aiheuttaa lapselleni sitä eron tuskaa. Elämää ei koskaan voi ennustaa, tiedän sen, ja vaikka kuinka jotain asiaa haluaisi niin se ei välttämättä toteudu. Omaan käytökseen ja rehellisyyteen lasta kohtaan voi kuitenkin vaikuttaa. Hoitaako homman hyvin vai ei, se on meistä jokaisesta itsestämme kiinni. Se on kuitenkin varmaa, että omalla käytöksellä on pitkäaikaiset vaikutukset.

Mitä te olette asiasta mieltä?

Tyttö, joka oppi puhumaan tunteistaan

Processed with VSCO with b5 preset

Mun lapsuudessa tunteista ei juuri puhuttu enkä muista, että olisi puhuttu paljon muustakaan. Pääpiirteittäin en muista lapsuudestani kauheasti mitään ja nuoruuskin on pelkkää sumua. Olen aina ollut todella temperamenttinen ja kiihdyn nollasta sataan sekunnissa. Nykyään pystyn ehkä vähän paremmin hillitsemään itseäni, mutta en aina. En todellakaan toivo, että lapsestani tulee samanlainen kiukkupussi, mutta siltähän tuo jo uhkaavasti näyttää. Voi olla kotoa opittu tapa tai perusluonteeseen kuuluvaa. Onneksi itsekin olen iän myötä hieman tasaantunut, joten ehkäpä hänenkin kohdallaan käy samoin.

Mitä parisuhteisiin tulee niin en ole koskaan ollut kovin hyvä ratkomaan riitoja ja erimielisyyksiä. Sen muistan, että kotona huudettiin ja sen jälkeen mökötettiin. Itse olen soveltanut hyvin pikälti samaa käytäntöä. En vain koskaan osannut avata suutani, vaikka sanottavaa olisi ollut kuinka. Sen sijaan saatoin pitää mykkäkoulua parikin päivää ja odottaa, että tilanne laantuu. Näin jälkikäteen olisi ehkä kannattanut opetella puhumaan niin olisin välttynyt monelta ikävältä tilanteelta. Luulen, että puhumista on vaikeuttanut myös seurustelukumppanit, joilla keskustelutaidot ovat olleet vähintään yhtä vajavaiset kuin itselläkin. Kun laitetaan yhteen kaksi tuppisuuta niin eihän siinä hyvä heilu.

Käänteen tekevä hetki mulle oli nykyisen mieheni (edelleen siis avomieheni) tapaaminen, jonka kanssa ollaan porskutettu menemään jo 11 vuotta. Hänen perheessään puhutaan kaikesta, mikä oli mulle aikomoinen shokki alussa. En voinut käsittää miten läheinen joku perhe voi olla ennen kuin näin heidät yhdessä. Ei meillä syöty montaa kertaa viikossa yhdessä saati soiteltu päivittäin. Kaikki tämä oli mulle aivan uutta ja outoa. Se minkä jouduin toden teolla opettelemaan heti alussa, oli puhuminen. Tämä mies kun haluaa selvittää asiat heti puhumalla. Aikansa siinä meni ennen kuin pystyin puhumaan, mutta onneksi hän ymmärsi minua ja taustojani. Hitto vie se oli vaikeaa, mutta silti kaiken sen arvoista! Edelleen saatan joskus pistää mykkäkoulun pystyyn, mutta eipä siinä kauan jaksa mökötellä kun toinen vain tokaisee, että ”tuu puhumaan sitten kun oot mökötyksesi mököttänyt”. Ja sovintohan tehdään vasta sitten kun olen suostunut taas puhumaan. Nykyään näitä mykkäkouluja on todella harvoin ja meillä puhutaan suut puhtaiksi aina kun on sanottavaa. Olen huomannut puhumisen helpottavan elämää melko lailla! Ei tarvitse arvuutella tai miettiä että mitähän se toinen miettii. Mielestäni asioista keskustelu on yksi parisuhteen (ja muidenkin ihmissuhteiden) tärkeimmistä taidoista. Joskus puhuminen on vaikeaa, mutta kyllä se kannattaa ja puhumisenkin voi opettelemalla opetella 😉

Mites teillä, puhutaanko asiat suoraan vai pidetäänkö mykkäkoulua?

 

Mihin tämä maailma on menossa?

Mä en kauheasti tykkää mitään kovin negatiivisia tai järkyttäviä juttuja postata, mutta nyt on ihan pakko. Mulla on pari juttua mielen päällä, jotka on tällä hetkellä ihan pakko sylkeä ulos. Toisesta jutusta ajattelin tehdä ihan oman postauksensa, mutta menköön nyt tähän samaan syssyyn toisenkin kanssa. Monet teistä on varmaan jo lukeneet karmeasta Rautavaaran jutusta, jossa äiti ja kolme lasta kuolivat henkilöauton ja bussin yhteen törmäyksessä. Uusimpien tietojen mukaan turmabussissa oli matkustajana lasten isä ja henkilöautossa olleet äiti ja lapset kuolivat onnettomuudessa välittömästä. Aamulla uutisissa kerrottiin, että äiti ajoi henkilöauton tahallaan bussin alle! Kysynpä vaan, että miten sairas täytyy ihmisen olla että tappaa tahallaan omat lapsensa!? Mun ymmärrykseen ei mene se, että jos haluaa kostaa tai on epätoivoinen tai mitä tahansa niin miksi lapset täytyy vetää siihen mukaan? Jumalauta, tappaisivat itsensä jos on niin paha olla, mutta antaisivat viattomien pienien lasten olla! Mä en vaan ymmärrä tällaisten ihmisten ajatusmaailmaa. Kyllä varmasti nyt hänen kosto tai mikä lie onnistui. Voin vain kuvitella minkälainen elämä lasten isällä on nyt. Tietenkään en tiedä taustoja tälle tapahtumalle, mutta mun mielestä mikään aikuisten välinen draama ei oikeuta tekemään tällaista pienille lapsille! Jos ette ole juttuun vielä törmänneet niin voitte lukea siitä esim. Iltalehden sivuilta. Täytyy sanoa että aika kaamean muiston jätti tämä nainen itsestään…

kuva 4

Toinen asia, josta haluan avautua on alkoholi ja lasten vanhemmat. Kävin lauantaina kummitytön kanssa International horse showssa ja tulomatkalla kiinnitin huomiota erääseen pariskuntaan, jotka matkustivat kahden pienen lapsen ja rattaiden kanssa. Sekä äiti että isä oli ympäripäissään! Lapsista kumpikin oli varmasti alle 5-vuotiaita. Ihan oikeasti, eikö niitä kännejä voi vetää kun lapset ovat nukkumassa tai niin, että toinen jää vahtimaan lapsia selvinpäin ja toinen lähtee vetämään viinaa jonnekin muualle? Miksi täytyy pienten lasten kanssa liikkua tuhannen kännissä? Örmytä ja mongertaa täydessä bussissa? Mä en hyväksy tuollaista en sitten ollenkaan ja tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että olen itse kokenut ihan saman. Moni varmasti ajattelee ettei lapset sellaista muista, mutta kyllä lapsi muistaa. Minä muistan.

kuva 3

Mulla on omasta lapsuudestani sellaisia muistoja, joita en haluaisi kellään olevan. Muistan kuinka minut jätettiin pienenä yksi isoon taloon, kun vanhemmat lähtivät baariin. Ei auttanut huudot tai itkut. Sinne menivät ja palasivat joskus yöllä. Muistan kuinka piilottelin mutsin viinapulloja teininä kun tajusin, että taas on ryyppyputki päällä. Muistan kuinka mutsi lähti mun perään juoksemaan kun nappasin sen pullon ja juoksin roskiskopille piilottamaan pullon ettei se jois enempää. Muistan kun se kaatui kännipäissään jahdatessaan pullooan ja syytti sen jälkeen mun pahoinpidelleen hänet. Harrastinhan silloin karatea. Olin 45 kiloinen nuori tyttö ja oma äiti väittää minun hakanneen hänet. Asuin pienellä kylällä ja voin vaan kuvitella mitä muut ihmiset ajattelivat näistä huhuista mitä oma äitini minusta levitteli.

kuvia-022-e1405182673200

Muutin kotoani pois 16-vuotiaana. En sen takia, että se oli siistiä vaan sen takia etten kestänyt enää asua siellä. En osannut laittaa ruokaa tai tiennyt elämästä juuri mitään, mutta oli pakko opetella pärjäämään omillaan. Onneksi oli sisko apuna! <3 Tiedän, että monella muullakin on samanlainen nuoruus kuin minulla ja monella muulla elämä on sen vuoksi mennyt aika paljon huonompaan suuntaan kuin minulla. Väitän, että tällaisen nuoruuden eläneistä aika moni on alkoholisti, narkkari, linnassa tai kuollut. Jostain syystä mä olen ollut monia muita vahvempi. On mullakin ollut elämässäni niitä vaiheita, joista olisi helppo ollut lähteä väärään suuntaan, mutta en ole lähtenyt. En tiedä miksi, mutta olen viime hetkellä onnistunut aina tekemään oikean valinnan. Ehkä nyt ymmärrätte miksi mä en juuri biletä tai läträä viinan kanssa? Toki pikkujouluissa otan aina muutaman, mutta siihen se jääkin. Olen nähnyt mitä alkoholi voi ihmisille tehdä enkä todellakaan halua omalle tyttärelleni samanlaista alkuelämää kuin itselläni oli.

kuva 2

Mikä tän koko jutun pointti sitten oli? Miettikää miten vaikutatte oman lapsenne tulevaisuuteen omilla valinnoillanne ja teoillanne. Lapsen ei todellakaan pidä kärsiä vanhempana teidän tekemistä ratkaisuista tai tavasta elää elämäänne. En sano, että täällä mitään alkoholisteja pyörii tai syyttele ketään, mutta jos joku tuntee piston rinnassaan niin asialla kannattaa reagoida heti! Kaikilla meillä ei lähtökohdat ole samanlaiset ja lapsuuden huonot kokemuset voi johtaa pahimmillaan kauheisiin tekoihin ja huonoon elämään. Mulle oman nuoruuden painolasti on tehnyt sen etten pysty helposti luottamaan ihmisiin ja pysyn aika pitkään etäisenä. Mun luottamusta tai ystävyyttä ei ole helppo saavuttaa ja olen uusien ihmisten seurassa todella varautunut. Jotkut ovat sanoneet mua koppavan oloiseksi, mutta varautuneisuus saattaa helposti näyttää juurikin siltä.

kuva 5

Mä olin todella hämmästynyt ja ihmeissäni kun tutuistin mieheeni ja näin miten läheinen hän on oman perheensä kanssa. Tuntui todella oudolta, että heidän perhe kokoontuu yhdessä syömään pari kertaa viikossa ja soittelevat päivittäin. Mä näen omia vanhempiani ehkä kerran vuodessa. He asuvat siis erillään, mutta samalla paikkakunnalla. Mutsin kanssa olen ollut viimeksi puheissa kesäkuussa. Isän kanssa soitellaan useammin. Mun kohdalla suhde vanhempiin on siis olematon ja mä olen aika ajoin melko surullinen siitä. Tällä iällä on kuitenkin todella vaikeaa alkaa korjata asiaa vaikka yritetty on. Tällainen vaikutus huonolla nuoruudella siis voi olla. Tuskin kukaan meistä haluaa, että oma lapsi ei kuuluisi aikuisena enää meidän elämään? En mä ainakaan. Se, että musta on tullut suht koht normaali ja täysjärkinen, on aika pitkälti sekä mun siskon että miehen ansiota. Ilman heitä tuskin olisin tässä… En halua edes ajatella missä olisin ja minkälaista elämää eläisin!

kuva 6

Tulipa vähän negatiivissävytteinen postaus, mutta jokainenhan meistä tietää ettei elämä ole aina ruusuilla tanssimista. Vain sillä on merkitystä mihin elämän antaa johtaa, missä on nyt ja miten kokee oman elämäntilanteensa. Itse olen erittäin onnellinen juuri tässä ja nyt. Juuri tässä elämäntilanteessa. Omine painolasteineni. Toisilla elämä menee näin ja toisilla jollain muulla tavalla. Ei ollut mitään aiheeseen sopivia kuvia tällä kertaa niin napsin kaikki kuvat viime kesän postauksista. Ehkä niistä välittyy pientä iloa kaiken negatiivisen tekstin keskellä 🙂 Huomenna iloisempii aiheisiin, I promise!

Edit. Haluan vielä korostaa ettei isälläni ole mitään tekemistä huonon nuoruuteni kanssa. Hänen en ole juuri alkoholia nähnyt käyttävän tuon yhden lapsuuden muiston lisäksi jolloin jäin yksin kotiin kun vanhemmat lähtivät ravintolaan. Faija on hyvä tyyppi ja onneksi olen häneen tullutkin luonteenpiirteiltäni. Vaikka hän ei ollut läsnä juuri ollenkaan mun nuoruudessani niin arvostan ja kunnioitan häntä ihmisenä. Mutsista en voi sanoa samaa…