Töissä lepäämässä

Processed with VSCO with 6 preset

Kotielämä on tällä hetkellä aivan hemmetin rankkaa ja uuvuttavaa. Sanotaanko näin, että meillä asuu pieni piru, joka raastaa mun hermoja pala palalta. Ja kyllä, kyse on meidän ainokaisesta! Kolmen ikävuoden uhmaikä ei ole mitään verrattuna tämänhetkiseen tilanteeseen. Voisin palata parin vuoden takaiseen aikaan milloin vain ja sen tuntuisi silkalta lomailulta nykyiseen verrattuna. Tyttö kokeilee selkeästi nyt rajojaan ja pyrkii ylittämään ne aina kuin mahdollista ja nimenomaan minun kanssani. Isänsä hän on kietonut tiukasti pikkusormensa ympärille aikapäiviä sitten, mutta minä voimakkaana persoonana en anna milliäkään periksi. Ja sekös neitiä harmittaa! Pakko myöntää, että tyttö on selkeästi perinyt luonteensa minulta mikä tietää hankaluuksia tulevaisuudessa…No, itseppä olen soppanut keittänyt! Täytän parin viikon päästä 34, mutta tällä hetkellä tunnen oloni 10 vuotta vanhemmaksi.. Onneksi pääsen päivittäin töihin lepäämään 😀

Tiistaina kävin viimeisen kerran fyssarilla olkapäätä kuntouttamassa!
Tiistaina kävin viimeisen kerran fyssarilla olkapäätä kuntouttamassa!

Jos ihmettelette miksi mun blogissa näkyy niin vähän kotikuvia niin syynä on se, että meillä asuu sottapyttyjä. Tein suursiivouksen sunnuntaina. Järkkäsin kaikki kamat paikoilleen, imuroin ja pyyhin pölyjä. Joka ilta järjestelen tavarat paikoilleen ja yritän ylläpitää siisteyttä, mutta siitä huolimatta paikat on taas hyrskynmyrskyn! Välillä tuntuu, että teen ihan turhaa työtä ja kaikki energia menee siivoamiseen. En tiedä millä saisin kaksi talon muuta asukkia huolehtimaan omista jäljistään. Voitte vain arvata minkälainen siivo kotona odotti eilen, kun kaksikko oli viettänyt siellä päivän yhdessä. Hyvä kun en pyörtynyt heti ovelle. Hurahdin itsekin jokin aika sitten Konmariin, mutta en ole toteuttanut sitä kirjan oppien mukaan. Otan aina osa-alueen kerrallaan läpi käytäväksi ja etenen pikku hiljaa kodin muihin paikkoihin. Viikon sisällä olen saanut taas paljon meille turhaa tavaraa liikenteeseen ja tänään lähtee lisää. Sain vihdoin ja viimein käytyä läpi myös treenivaatteita ja latasin ison kasan toppeja eilen myyntiin. En edes tajunnut miten paljon mulla on treenivaatteita ennen kuin levittelin kaikki keittiön lattialle. Heitin kymmenkunta toppia pois ja laitoin vajaa 30 myyntiin ja vielä niitä jäi kaappiin aika monta!

Processed with VSCO with 6 preset
Nyt on treenipaidat maritettu!

Pienistä elämän rasitteista huolimatta koen eläväni tällä hetkellä varsin onnellista aikaa. Saan treenata, mulla on hyvä työpaikka, unelmia ja rakastava perhe. Mitään kauhean suurta tai mullistavaa ei ole juuri nyt meneillään. Elämä etenee ihan omalla painollaan ja jokaisesta päivästä selvitään kuitenkin hyvillä mielin. Elämä saakin välillä olla hieman haastavaa, mutta jos se olisi sitä ihan koko ajan niin voimavarat olisivat varmasti vähissä. Tällä hetkellä haen haasteita treeneistä sekä käsitöistä, joista on tullut mulle joka iltainen rutiini.  En voinut edes kuvitella miten rentouttavaa virkkaaminenkin voi olla! En yhtään ihmettele miksi ihmiset hurahtaa siihen. Mulla on nyt työn alla vauvan peitto. Ei tosin oman, vaan tytön vauvanuken 😀 Ja olishan sitä kaikennäköistä mitä haluaisin värkätä kotona, mutta kun ei riitä vuorokaudessa tunnit!

Tää oli vähän tällainen sillisalaatti mitäminulleoikastikuuluu postaus, mutta väliäkö sillä.

Ps. Jos joku teistä etsii itselleen hyvää fysioterapeuttia niin erittäin iso ja lämmin suositus: Forever Hiekkaharjussa Pasi Pitkänen!

 

En ymmärrä omaa lastani

Processed with VSCO with a6 preset

Arki on tällä hetkellä todella raskasta. Tällä viikolla en ole päässyt yhtään kertaa ajoissa nukkumaan ja mietin jo eilen, että onkohan mun ajankäytön hallinnassa jotain pahasti vialla? Mutta ei, en oikeastaan mitään pystyisi tekemään nopeammin tai mitään jättää tekemättä. Joskus sitä hommaa vaan on niin paljon, että ne tehdään yöunien kustannuksella. Eilen illalla mun aika kotona meni treenin jälkeen kuta kuinkin näin: ruokailu, tytön kanssa leikkiminen, petivaatteiden vaihto, suihku, kissan hiekkalaatikon siivous, iltapala tytölle, iltapala itselleni ja samalla laskujen maksaminen, seuraavan päivän kamojen laittaminen, nukkumaan. Unta sain viime yönä reilut 6h mikä ei riitä mulle ollenkaan.

Ja sitten on tuo lapsi. Hermoni änkyräkireälle vääntävä kaiken aikaa kiukutteleva ja oikutteleva lapsi. Ehdin muutama viikko takaperin miettiä miten helppoa meillä on. Kaikki sujui kuin tanssi eikä suurempia kähinöitä ja vääntöjä ollut. Elettiin todella rauhallista aikaa. Olisihan se pitänyt tietää, että se oli vain tyyntä myrskyn edellä. Poissa on se äidin pieni kiharapäinen enkeli ja vaihtokaupassa sain äkäisen pikku pirulaisen, joka tuntuu ärsyttävän minua joka käänteessä ihan tahallaan. Mikään ei ole hyvin ja kaikkeen sanotaan lähtökohtaisesti ei. Jos jotain pyydän tekemään niin sitä ei tasan tarkkaan tehdä tai tehdään juuri päinvastoin. Ruoka on pahaa ja vaatteet vääriä. Kaikki kiukuttaa ja suututtaa. Jos joku ei mene oman mielen mukaan, tapahtuu sen sortin itkupotkuraivarit ettei ole ennen nähty. Aamut on yhtä helvettiä ja illat ihan perseestä. Olen varma, että minun lapseni on vaihdettu päiväkodissa johonkin toiseen. Niin suuri tämä muutos on.

Nukkumaanmeno on aivan mahdotonta showta joka ilta. Toissa iltana mentiin ajoissa sänkyyn, luettiin iltasatu ja alettiin nukkumaan. Tai siis minä aloin. Vielä yhdentoista aikaan illalla sain potkun selkääni kun en vastannut johonkin hänen kysymykseensä. Meni hermot. Illalla häntä ei saa millään nukkumaan vaan hän jää tahallaan venkuloimaan milloin mihinkin. Ja sitten alkaa se juomaan ja vessaan -ralli. Aamulla väsyttää ja kiukku on sen mukaista. Mitkään vaatteet eivät ole hyvät ja uloskin pitäisi saada lähteä pelkissä kengissä fleecessä. Tänä aamuna mietin ihan tosissani, että annan lähteä niissä vaatteissa. Siinähän oppisi, kun ei muuten asia mene perille. Pakotin loppujen lopuksi tytön pukuunsa, koska hullunahan en olisivat päiväkodissa pitäneet! Ehkä pitäisi vain yrittää olla rauhallinen, mutta aina ei vain jaksa eikä pysty. Sitten on vielä se järkyttävän suuri takertuminen. Päiväkodista en meinaa millään päästä lähtemään, kun tyttö roikkuu vaatteissa ja huutaa kuin hyeena. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut mitään ongelmia. Onko tämä nyt sitä menettämisen pelon vaihetta vai mitä? Kotona hän viihtyy todella paljon sylissä ja jos minä luen hänelle vaikka iltasatua niin hän huutelee koko ajan isiä ja haluaa hänetkin lähelle. Omituista.

En aina ummarra. Kokemuksia?