Tyttö, joka oppi puhumaan tunteistaan

Processed with VSCO with b5 preset

Mun lapsuudessa tunteista ei juuri puhuttu enkä muista, että olisi puhuttu paljon muustakaan. Pääpiirteittäin en muista lapsuudestani kauheasti mitään ja nuoruuskin on pelkkää sumua. Olen aina ollut todella temperamenttinen ja kiihdyn nollasta sataan sekunnissa. Nykyään pystyn ehkä vähän paremmin hillitsemään itseäni, mutta en aina. En todellakaan toivo, että lapsestani tulee samanlainen kiukkupussi, mutta siltähän tuo jo uhkaavasti näyttää. Voi olla kotoa opittu tapa tai perusluonteeseen kuuluvaa. Onneksi itsekin olen iän myötä hieman tasaantunut, joten ehkäpä hänenkin kohdallaan käy samoin.

Mitä parisuhteisiin tulee niin en ole koskaan ollut kovin hyvä ratkomaan riitoja ja erimielisyyksiä. Sen muistan, että kotona huudettiin ja sen jälkeen mökötettiin. Itse olen soveltanut hyvin pikälti samaa käytäntöä. En vain koskaan osannut avata suutani, vaikka sanottavaa olisi ollut kuinka. Sen sijaan saatoin pitää mykkäkoulua parikin päivää ja odottaa, että tilanne laantuu. Näin jälkikäteen olisi ehkä kannattanut opetella puhumaan niin olisin välttynyt monelta ikävältä tilanteelta. Luulen, että puhumista on vaikeuttanut myös seurustelukumppanit, joilla keskustelutaidot ovat olleet vähintään yhtä vajavaiset kuin itselläkin. Kun laitetaan yhteen kaksi tuppisuuta niin eihän siinä hyvä heilu.

Käänteen tekevä hetki mulle oli nykyisen mieheni (edelleen siis avomieheni) tapaaminen, jonka kanssa ollaan porskutettu menemään jo 11 vuotta. Hänen perheessään puhutaan kaikesta, mikä oli mulle aikomoinen shokki alussa. En voinut käsittää miten läheinen joku perhe voi olla ennen kuin näin heidät yhdessä. Ei meillä syöty montaa kertaa viikossa yhdessä saati soiteltu päivittäin. Kaikki tämä oli mulle aivan uutta ja outoa. Se minkä jouduin toden teolla opettelemaan heti alussa, oli puhuminen. Tämä mies kun haluaa selvittää asiat heti puhumalla. Aikansa siinä meni ennen kuin pystyin puhumaan, mutta onneksi hän ymmärsi minua ja taustojani. Hitto vie se oli vaikeaa, mutta silti kaiken sen arvoista! Edelleen saatan joskus pistää mykkäkoulun pystyyn, mutta eipä siinä kauan jaksa mökötellä kun toinen vain tokaisee, että ”tuu puhumaan sitten kun oot mökötyksesi mököttänyt”. Ja sovintohan tehdään vasta sitten kun olen suostunut taas puhumaan. Nykyään näitä mykkäkouluja on todella harvoin ja meillä puhutaan suut puhtaiksi aina kun on sanottavaa. Olen huomannut puhumisen helpottavan elämää melko lailla! Ei tarvitse arvuutella tai miettiä että mitähän se toinen miettii. Mielestäni asioista keskustelu on yksi parisuhteen (ja muidenkin ihmissuhteiden) tärkeimmistä taidoista. Joskus puhuminen on vaikeaa, mutta kyllä se kannattaa ja puhumisenkin voi opettelemalla opetella 😉

Mites teillä, puhutaanko asiat suoraan vai pidetäänkö mykkäkoulua?