Älä turhaan häpeä kyyneleitä

älä turhaan peitä kyyneliä

Minä liikutun todella helposti. Joka päivä jostakin asiasta. Elämäntarinasta radiossa. Vauvan syntymästä televisiossa. Herkästä laulusta. Töissä saaduista kehuista. Lääkärillä. Bussissa. Kotona. Ihan missä vain ja ihan joka päivä. Se on välillä aika raskasta, koska se tuntuu todella nololta. Ei ole montaa päivää, kun luin töissä uutisen syöpäsairaasta äidistä. Kuvittelin itseni hänen tilalleen ja itkuhan siinä tuli, kun aloin miettimään, että hän ei lapsensa kouluun menoa saati varttumista. Itse asiassa kun kirjoitin juuri äskeistä lausetta ja aloin miettimään jutun tuonutta tunnetilaa, kyyneleet nousevat taas silmiini. Miksi minä olen näin herkkä?

Luin Kodin kuvalehdestä jutun Älä turhaan häpeä kyyneleitä ja se pysäytti. Siinä sanottiin, että ihminen, joka liikuttuu herkästi, kokee elämää syvästi. Siksi kyyneleitä ei kannata nolostella. Helppoahan se on sanoa, koska kyllä se nolottaa kun työkaveri tulee kysymään jotain ja minä itkeä vollotan omassa kopperossani. Ihmiset ajattelevat automaattisesti, että minulla on jokin hätänä. Siksi yritän pidätellä itkuani aina. Joskus tuntuu hyvältä antaa patojen aueta, koska se helpottaa. Mutta milloin siihen olisi hyvä aika? Ei koskaan. Vai aina? Eilen pidättelin itkua viimeksi autossa kun veimme miehen kansa tytön päiväkotiin. Radiosta soi Anna Puun mestaripiirros, jonka siskon tyttöni soitti ja lauloi isäni hautajaisissa. Minulle se pahin paikka ei niinkään ollut itse laulu, vaan sen tuomat muistot. Näin se on melkeinpä aina. Muistot ja omat kuvitelmat nostavat liikutuksen pintaan ja siinä sitä taas ollaan.

En muista, että nuorempana olisin ollut näin herkkä. Kaikki alkoi vasta tytön syntymän jälkeen enkä varmasti ole katsonut sen jälkeen yhtään vauvan syntymää televisiosta ilman, että itkisin. Tai kun rakastunut pari saa toisensa. Tai kun tyttö esiintyy kevätjuhlissa. Tai kun siskon tytöt laulavat. Lista on loputon. Psykologi ja psykoterapeutti Kati Raikamo sanoo, että itkulla on tarkoituksensa: se helpottaa oloa. Kyyneleistä on hänen mukaansa mitattu stressihormonia. On arveltu, että murheisiin liittyvä stressi ikään kuin valuu meistä ulos kyyneltemme mukana, ja huolet pienenevät, Raikamo sanoo Kodin kuvalehden artikkelissa.  ”Sitä paitsi itkeminen kertoo tunteista. Siitä, että pystyy tuntemaan jotain niin suurta, että se liikuttaa. Liikuttunut ihminen kokee syvästi elämää”. En tiedä lohduttaako tämä, mutta nyt ehkä ymmärrän itseänikin taas aavistuksen verran paremmin.

En muista, että meillä kotona olisi juuri itketty. Ainakaan toisten nähden ja taidan itsekin noudattaa samaa kaavaa. Nyt kun mietin asiaa, niin miksi ihmeessä pidättelen itkua esimerkiksi tyttären läsnä ollessa? Hänelle voisin ihan hyvin kertoa miksi itken ja hänkin ymmärtäisi siten ettei itku liity aina kipuun tai suruun. Itkeä voi niin monesta eri syystä niin kuin tässä minun tapauksessa on jo todistettu. Tuskin tulen koskaan töissä itkemään tai julkisilla paikoilla, mutta kotona voisi antaa hanojen aueta aina kun siltä tuntuu 🙂

Onko siellä muita samanlaisia herkkikiksiä?

Edellinen postaus: Tehdäänkö yhdessä ruokalista arkeen?

♥ SEURAA MINUA ♥

Palasia arjestani Instagramissa // Youtubessa // Facebookissa.

Snapchat: jonnamusakka

Eniten pelottaa epäonnistuminen

Mulla on nyt joku kummallinen tunteiden myllerryskausi menossa. Ehkä näitä tulee aika ajoin itse kullekin ja mulla se on vuorossa nyt. Mä en muista, että meillä olisi kotona juuri tunteista koskaan puhuttu ja siksi varmaan olinkin nuorena ja pitkälle aikuisikäänkin melko sulkeutunut tapaus. Mun nuoruus oli muutenkin melko rikkinäistä enkä yhtään ihmettele, että olen näin jälkeenpäin joutunut opettelemaan tunteiden ilmaisua. Ulospäin olin varmasti ihan normaali, mutta kaikki se mitä sisälläni kannoin.. Ihme etteivät ne tunteet koskaan räjähtäneet käsiin. Vasta nykyisen mieheni tullessa kuvioihin jouduin oikeasti opettelemaan miten ilmaista tunteita ja vaikka en siinä vieläkään mikään maailman paras ole niin yritän kuitenkin. Tyttärelleni haluan antaa erilaisen mallin mitä kotoa sain. Kerron esimerkiksi rakastavani häntä ihan joka päivä mitä en itse muista kuulleeni kertaakaan lapsena saati nuorena. Toki voi olla etten vain muista.

Nuorempana tunsin epäonnistuvani ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Perhesuhteet oli mitä oli, lopetin koulun kaksi kertaa kesken ja kaikki parisuhteet kariutuivat. Näin jälkikäteen ajateltuna melko normaali elämää. Tuskin olen ensimmäinen, joka tietää heti teininä mikä minusta tulee isona saati avioituu ensimmäisen poikaystävänsä kanssa. 18-vuotiaalla tai vielä 20-vuotiaallakaan ei ole elämästä vielä kauheasti hajua eikä pidä ollakaan. Se on aikaa, kun etsitään omaa polkua ja rakennetaan omanlaista elämää ja minäkuvaa. Minä pääsin TeKuun opiskelemaan lukion jälkeen ja isä oli riemuissaan. Perheeseen saataisiin edes yksi oikea insinööri! Mutta se ei ollut mun juttu, vaikka kuinka yritin. Oli kauheaa aiheuttaa isälle pettymys ja epäonnistua. En vain halunnut sille alalle ja niin lopetin koulun kesken. Silloin jouduin oikeasti miettimään mikä minussa on vikana. Olin 23-vuotias enkä vieläkään tiennyt mikä minusta tulee isona, mutta onneksi olin fiksu ja päätin pitää välivuoden ja etsiä itseäni. Se kannatti!

Epäonnistuminen pelottaa edelleen suunnattomasti ja näitä pelon tunteita olen käynyt läpi viimeiset kolme neljä päivää. Olen oppinut sen ettei tunteita pidä pelätä, vaan ne täytyy läpikäydä ja miettiä mistä ne johtuvat. Tiedän, että nämä fiilikset johtuvat tällä hetkellä vain ja ainoastaan crossfit openeista, joihin osallistun. Vaikka teen treenit helpotettuna niin haluan onnistua niissä. Itse koen, että epäonnistuminenkin on välillä vain hyvästä. Millään muulla tavalla ei opi käsittelemään epäonnistumista ja sen tuomia fiiliksiä kuin epäonnistumalla. Eihän se hauskaa ole, mutta opettavaista kyllä. Melkein jätin koko openit tekemättä, koska pelotti liikaa. Entä jos feilaan täysin? Entä jos kaikki nauravat minulle? Entä jos en osaa? Mutta mitä väliä. Jokainen epäonnistuu joskus ja se on vain elämää. Treenaaminen on kuitenkin vain harrastus ja pienet epäonnistumiset vain kasvattavat luonnetta ja puskee eteenpäin. Hauska huomata, että tällaisia fiiliksiä tulee vielä. Mun elämä on muuten niin tasaista, että harvoin koen näitä tunteita. Oikeastaan aika jännää!

Oletko sinä epäonnistunut jossain viime aikoina?

Tyttö, joka oppi puhumaan tunteistaan

Processed with VSCO with b5 preset

Mun lapsuudessa tunteista ei juuri puhuttu enkä muista, että olisi puhuttu paljon muustakaan. Pääpiirteittäin en muista lapsuudestani kauheasti mitään ja nuoruuskin on pelkkää sumua. Olen aina ollut todella temperamenttinen ja kiihdyn nollasta sataan sekunnissa. Nykyään pystyn ehkä vähän paremmin hillitsemään itseäni, mutta en aina. En todellakaan toivo, että lapsestani tulee samanlainen kiukkupussi, mutta siltähän tuo jo uhkaavasti näyttää. Voi olla kotoa opittu tapa tai perusluonteeseen kuuluvaa. Onneksi itsekin olen iän myötä hieman tasaantunut, joten ehkäpä hänenkin kohdallaan käy samoin.

Mitä parisuhteisiin tulee niin en ole koskaan ollut kovin hyvä ratkomaan riitoja ja erimielisyyksiä. Sen muistan, että kotona huudettiin ja sen jälkeen mökötettiin. Itse olen soveltanut hyvin pikälti samaa käytäntöä. En vain koskaan osannut avata suutani, vaikka sanottavaa olisi ollut kuinka. Sen sijaan saatoin pitää mykkäkoulua parikin päivää ja odottaa, että tilanne laantuu. Näin jälkikäteen olisi ehkä kannattanut opetella puhumaan niin olisin välttynyt monelta ikävältä tilanteelta. Luulen, että puhumista on vaikeuttanut myös seurustelukumppanit, joilla keskustelutaidot ovat olleet vähintään yhtä vajavaiset kuin itselläkin. Kun laitetaan yhteen kaksi tuppisuuta niin eihän siinä hyvä heilu.

Käänteen tekevä hetki mulle oli nykyisen mieheni (edelleen siis avomieheni) tapaaminen, jonka kanssa ollaan porskutettu menemään jo 11 vuotta. Hänen perheessään puhutaan kaikesta, mikä oli mulle aikomoinen shokki alussa. En voinut käsittää miten läheinen joku perhe voi olla ennen kuin näin heidät yhdessä. Ei meillä syöty montaa kertaa viikossa yhdessä saati soiteltu päivittäin. Kaikki tämä oli mulle aivan uutta ja outoa. Se minkä jouduin toden teolla opettelemaan heti alussa, oli puhuminen. Tämä mies kun haluaa selvittää asiat heti puhumalla. Aikansa siinä meni ennen kuin pystyin puhumaan, mutta onneksi hän ymmärsi minua ja taustojani. Hitto vie se oli vaikeaa, mutta silti kaiken sen arvoista! Edelleen saatan joskus pistää mykkäkoulun pystyyn, mutta eipä siinä kauan jaksa mökötellä kun toinen vain tokaisee, että ”tuu puhumaan sitten kun oot mökötyksesi mököttänyt”. Ja sovintohan tehdään vasta sitten kun olen suostunut taas puhumaan. Nykyään näitä mykkäkouluja on todella harvoin ja meillä puhutaan suut puhtaiksi aina kun on sanottavaa. Olen huomannut puhumisen helpottavan elämää melko lailla! Ei tarvitse arvuutella tai miettiä että mitähän se toinen miettii. Mielestäni asioista keskustelu on yksi parisuhteen (ja muidenkin ihmissuhteiden) tärkeimmistä taidoista. Joskus puhuminen on vaikeaa, mutta kyllä se kannattaa ja puhumisenkin voi opettelemalla opetella 😉

Mites teillä, puhutaanko asiat suoraan vai pidetäänkö mykkäkoulua?

 

Dieettini tavoitteet eivät ole turhamaiset

Processed with VSCO

Sain tänään Amandalta todella hyvän kommentin edelliseen postaukseen, jossa kerroin ensimmäisen dieettiviikon tuloksista ja fiiliksistä. Olipa siellä jokunen ”kuntokuvakin”. Amanda oli harmissaan siitä kuinka minunlainen sporttiselta näyttävä ihminen haluaa pudottaa painoa, kun en sellaista tarvitsisi. Noh, jokainen voi käydä lukemassa kommentin kokonaisuudessaan edellisestä postauksesta. Mielestäni se oli todella hyvä ja herättelevä kommentti enkä todellakaan ottanut siitä itseeni, päinvastoin! Se laittoi ajattelemaan.

Tajusin etten ole avannut tämän dieetin syitä sen tarkemmin. Pidempiaikaiset lukijat tietävät histoariani tämän olkapään kanssa, mutta uusille lukijoille kerrottakoon, että olen taistellut leikatun olkapään kanssa pitkälti yli vuoden. Mulla oli todella hyviä ajanjaksoja jolloin pystyin treenaamaan melkein täysipainoisesti ja oli ajanjaksoja jolloin en olkapään vuoksi kyennyt tekemään juuri mitään. Jos kelataan aikaa puolitoista vuotta takaperin niin mun itsetunto oli taivaissa ja koin oloni kropassani todella hyväksi. Ei, en ollut missään alhaisissa rasvoissa, vaan ihan normaalin treenaavan näköinen nainen. Mutta se fiilis omassa kehossa: se oli aivan eri luokkaa kuin näinä päivinä. Sitten tuli nämä kaikki ongelmat, sen seurauksena alakulot, täydellinen treenimotivaation loppuminen ja tunne etten ole enää minä. Raskaana olleet ja synnyttäneet naiset tietävät fiiliksen lapsen syntymän jälkeen, kun kroppa ei tunnu omalta. Se on aivan kuin jonkun vieraan ja toimii aivan omalla tavalla. Sellainen fiilis mulla on tällä hetkellä omassa kropassani. Tämä ei tunnu omaltani. Se näyttää kaukaisesti mun kropalta, mutta ei todellakaan tunnu siltä.

Mä en ole asettanut tälle dieetille mitään kilomäärää tai puntarin lukemaa, joka pitäisi saavuttaa. En ole päättänyt myöskään mitään viikko- tai päivämäärää. Tämä dieetti on taputeltu sitten, kun kroppa tuntuu taas omalta. Mun ei tarvitse todistella kenellekään mitään eikä kukaan minua tähän pakota. Tunnen itseni jo sen verran hyvin, että tiedän kun vaan saan kadotettua lihasmassaa takaisin ja esimerkiksi tuon inhottavan alavatsaröllön pienemmäksi niin se fiilis omasta kropasta alkaa taas löytyä. Se, että saatan ulkopuolisten silmiin näyttää sporttiselta ja hyvältä, ei välttämättä tarkoita että itse näin tuntisin. Jokainen meistä tuntee itsensä parhaiten ja tietää milloin kaikki on kohdallaan. Mulla ei tällä hetkellä ole. Näitä asioita on todella hankalaa selittää, mutta syyt tähän dieettini ovat ihan muualla kuin rantakunnossa, ulkonäössä tai rasvaprosentin lukemassa. Ne ovat tuolla syvemmällä, tunteessa, eikä siihen auta että joku tulee sanomaan ettei sun kannata dietata, koska näytän hyvältä. Vähän sama kuin sanoisi masentuneelle, että Hei älä masentele, elämä on kivaa! Ei sillä ole mitään väliä ennen kuin tuntee itse, että se on kivaa. Trust me, olisin todella onnellinen jos tuntisin itseni tällä hetkellä ja juuri tässä kropassa minunlaiseksi, mutta kun en tunne. Ja silloin mun mielestä täytyy tehdä asioita, joilla saa itsensä takaisin.

En yhtään tiedä ymmärsittekö mun pointtia, mut yritinpähän ainakin 😉 Henkimaailman asioita, joita on vaikeaa pukea sanoiksi.

Niin pettynyt itseeni

Processed with VSCO with acg preset

Melkoista vuoristorataa on mun tunne-elämä tällä hetkellä. Eilen se iski. Kauhea epävarmuus ja pettymys itseäni kohtaan. Tuntuu etten osaa mitään ja mitä ikinä teenkin niin olen aivan paska siinä. Olen huono äiti, tytär, työntekijä, avovaimo. En saa edes kotiani pysymään kunnossa, en osaa treenata, olen laiska, tyhmä ja epäonnistunut elämässäni. Olen vihainen isälleni, kun meni kuolemaan niin yhtäkkiä ja samalla olen vihainen itselleni etten soittanut hänelle edellisenä päivänä. Olen epäonnistunut tyttärenä.

Kaikki lähti vyörymään päälle eilen salilla. Tein minkä pysyin ja silti tuntui etten osaa edes treenata enää. En saa tuntumaa mihinkään enkä edes keksi mitä siellä tekisin. Pyörin vain toimettomana ja itku kurkussa lähdin kotiin. Hyödytöntä hommaa. Kotona istuin ja katselin ympärilleni. Miksi en ole niin aikaansaava, reipas ja luova, että laittaisin kodin kuntoon yhdeltä istumalta. Tai ylipäänsä milloinkaan. Miksi olen näin laiska ja saamaton. Suunnittelen, mutta en toteuta. Lapsellekin tunnen antavani liian vähän aikaa. Haluaisin leikkiä ja pelata enemmän, mutta kun kun ruuanlaitto, pyykit ja muut. Miehen kanssa jaksan hädin tuskin seurustella iltaisin, koska väsyttää, ruuanlaitto, siivoaminen ja muut.

Vihaan tätä olotilaa, mutta en tiedä miten pääsen tästä pois. Tiedän kuitenkin pääseväni. Ajan kanssa.

Melkoista myllerrystä

Processed with VSCO with a6 preset

*Kaupallinen kampanja: A-lehdet

Teitä varmasti jo kyllästyttää nämä mun pohdiskelut omasta tämän hetkisestä olotilastani, mutta jaksakaa vielä hetki. Tätä mun elämä tällä hetkellä on ja paras tapa jäsennellä ajatuksiani on kirjoittaminen. Välillä kirjoitan ihan pelkkää tajunnanvirtaa ja muutamaan kertaan luettuani ajatukset pääsen kärryille siitä missä mennään sillä hetkellä. Huomaan, että olen kuukauden sisällä muuttunut ajatuksiltani aika paljon. Elämä on jollain tavalla saanut uuden ulottuvuuden. Olen surullinen ja halaun elämäni tasaantuvan. Pohdin paljon omaa tämän hetkistä elämäntilannettani ja tarkkailen ajatuksiani. Välillä tuntuu ettei tämä kaikki oikeasti vaan ole mahdollista. Että elän vain unen keskellä, josta herään hetken kuluttua ja kaikki on taas hyvin. Satuin lukemaan tänään aamulla Kauneus & Terveys lehteä ja siinä oli artikkeli, jonka luettuani oivalsin monta asiaa, joita käyn tällä hetkellä henkilökohtaisesti läpi elämässäni. Artikkelin nimi on Ei enää yhtään muutosta! ja se kertoo yllättäen sattuneista suurista muutoksista elämässä. Siitä kuinka ihminen reagoi muutoksiin ja kuinka näissä tilanteissa tulisi toimia.

Processed with VSCO

Kun ihminen kokee suuren muutoksen elämässään (läheisen kuolema, avioero, työpaikan menetys), mieli alkaa vastustaa muutosta. Tällaiset muutokset ovat mielelle hankalia, koska olemma oppineet elämään tietyllä tavalla. Tällainen muutosvastarinta on kuitenkin ihan luonnollista, kertoo psykologi-psykoterapeutti Arto Pietikäinen artikkelissa. Omalla kohdallani muutoksen on aiheuttanut isäni kuolema. Enää ei ole ihmistä jolle soittaa ja kysyä neuvoa sillä koen, että isäni oli se viisain ihminen läheisistäni ja hänelle soitin aina tiukan paikan tullen. Olen myös huomannut kuvittelevani ihan kauheita asioita viime aikoina. Mitä tekisin jos vaikka mieheni tai lapseni kuolisi? Tai itse sairastuisin vakavasti? Tällaiset ajatuksetkin ovat Pietikäisen mukaan ihan normaaleja ja tällaisessa tilanteessa on tärkeää opetella suhtautumaan muuttuviin tilanteisiin joustavasti. Elämähän on melko arvaamatonta, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.. tänään kaikki voi olla hyvin ja huomenna helvetin huonosti.

Artikkelissa on viisi hyvää ohjetta kuinka joustaa mielellä suuren muutoksen yllättäessä. Mun mielestä näissä on aika paljon järkeä.

1. Hyväksy tunteesi. Muutokset herättävät epävarmuutta, pelkoa, vihaa, katkeruutta ja pettymyksiä. Se on täysin luonnollista. Hyväksy tuntemuksesi, sillä niitä ei voi ohittaa.

2. Älä usko ajatuksiasi. Mieli pelottelee muutostilanteessa ja etsii riskejä asioista, joissa niitä ei todennäköisesti ole. Muista, etteivät ajatuksesi ole sama asia kuin se, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

3. Tunnista arvosi. Muutoksen keskellä on erityisen tärkeää olla yhteydessä siihen, mikä on itselle tärkeintä elämässä. Samalla on hyvä miettiä, mitkä asiat ovat juuri nyt hyvin, palkitsevia ja mielekkäitä.

4. Pura sydäntäsi. Älä haudo murheita mielessäsi vaan avaudu ja jaa ne muiden kanssa. Tee näin, vaikka se ei edes olisi sinulle luontevaa. Puhuminen ja huolien sanominen ääneen luo etäisyyttä tunteisiin. Jos ei ole ketään, jolle puhua, huoliajatuksia voi kirjata paperille.

5. Ole ystävällinen. Kun elämässä on kärsimyksiä ja suuria muutoksia, kohtele itseäsi myötätuntoisesti. Lohduta, mene metsälenkille ja sauno. Kuuntele rauhoittavaa musiikkia. Tee sama, mitä tekisit hyvälle ystävälle kriisin keskellä.

Mä olen noudattanut tietämättäni oikeastaan jokaista kohtaa. Tänään piti lähteä treenaamaan aamulla, mutta en jaksanut. Oleskelin kotona ja puuhastelin omiani. Annan nyt itselleni aikaa sillä tiedän, että treenaaminen on osa minua ja innostus tulee sitten kun sen aika taas on. Mä olen todella onnellinen, että minulla on tämä blogi, jonne kirjoittaa omia tuntemuksia ja vielä onnellisempi olen teistä lukijoista, joiden vertaistuki on ollut aivan huikeaa. Kiitos <3

Processed with VSCO with c1 preset

Täytyy sanoa, että Kauneus & Terveys-lehti oli tällä kertaa suuri hitti. Välillä ne viisaat sanat löytyvät jostain mistä ei olisi uskonut. Enivei, jos Kauneus & Terveys kiinnostaa lehtenä niin blogin lukijana teillä on mahdollisuus tilata siitä nyt 5 numeroa hintaan 19,45 € (norm. 38,90 €) + lahjaksi saatte House of Elliott Hollywood -rannekorun! Tilata voi täältä. Alennuksen saadaksesi käytä koodia jonna1983!

 

 

 

 

Kateus on kirosana?

Processed with VSCOcam with c1 preset

Mä myönnän, että olen kateellinen kavereilleni millon mistäkin. Olen ollut kateellinen ystävilleni uudesta isosta talosta, siististä ja viimesen päälle sisustetusta kodista, ihanista vaatteista, treenituloksista, upeasta lihaksikkaasta kropasta, ulkomaan matkoista, millon nyt mistäkin. Mun mielestä on ihan ok olla välillä kateellinen, kunhan se ei tee ihmisestä katkeraa ja selän takana paskaa puhuvaa negatiivista ihmistä. Niitäkin on nimittäin nähty ja sellainen olen minäkin joskus ollut.

White Trash Diseasen Nata kirjoitti todella hyvän postauksen kateudesta. Voit lukea sen täältä. Olen hyvin pitkälti hänen kanssaas samaa mieltä jo oman kokemukseni perusteella. Nuorempana olin todella kateellinen ihminen ystävällinen monestakin asiasta, mutta ehkä eniten ulkonäöstä. Olin silloin ylipainoinen ja hyvin epävarma itsestäni. Sain poikakaverini kiinni pettämisestä itseäni hoikemman tytön kanssa ja itsetunto oli ihan murskana. Kateus voi kertoa oman elämän epäkohdista. Kun omassa elämässä ei ole kaikki asiat kohdallaan, niin sitä kadehtii sellaisia asioita toisten elämässä, joita itse kaipaa. Minä olisin halunnut olla silloin hoikempi ja paremmassa kunnossa ja olin todella kateellinen ystävilleni, jotka sitä olivat. Olisin halunnut uusia vaatteita, mutta olin köyhä opiskelija. Kavereilla sen sijaan tuntui olevan rahaa kaikkeen. Nyt kun ikää on tullut lisää ja itsetuntokin on kohdallaan niin uskallan käsitellä kateuttani ihan eri tavalla. Se on jotenkin paljon laimeampaa kuin ennen. Eikä yhtään katkeraa.

Processed with VSCOcam with c1 preset
Takki: kirppis // paita: H&M // housut Defshop (only)* // kengät: Reebok // arskat: Brandnew store*.

Nyt ymmärrän jo sen, että jos on kateellinen toisella vaikka ulkomaanmatkasta niin mikään ei mua estä säästämästä ja lähtemästä matkalle. Jos treenikaverin tulokset on parempia niin ei muuta kuin treenaamaan enemmän. Vaatteitakin on kaupat pullollaan, joten ei kun ostamaan jos kaverilla on ihanan näköinen mekko tai siistit kengät. Täytyy muistaa myös sekin, että koskaan emme tiedä mitä toisen ihmisen elämään todella kuuluu. Saatamme kadehtia toisen uutta ihanaa taloa, mutta todellisuudessa kaveri onkin korviaan myöten kauheissa veloissa talon takia. Kaveri, joka shoppailee koko ajan ihania vaatteita saattaakin olla vakavasti sairas tai erittäin epävarma itsestään. Kaveri, joka loistaa treeneissä ja tekee huipputuloksia saattaakin elää vaikeassa suhteessa ja yrittää helpottaa oloaan treenaamalla paljon. Se hoikka ja hyväkroppainen kaveri saattaa olla vakavasti masentunut tai sairastaa syömishäiriötä… Varsinkin some upeine kuvineen ja hauskoine tilapäivityksineen saa monet tuntemaan kateutta, mutta täytyy aina muistaa se ettei some todellakaan kerro kaikkea!

Mä en enää pidä kateutta negatiivisena asiana, päinvastoin. Ihan niin kuin Nata omassa tekstissän mainitsi, niin mullekin se antaa vain draivia elämään. Saatan kateellisena huokailla jonkun bloggarin kaunista ja siistiä asuntoa ja siltä seisomalta saan mielettömän siivousinnon ja kohta on omakin koti kunnossa. Sama pätee myös treeneissä. Toisten hyvät tulokset saa minutkin yrittämään entistä kovemmin. Toki jos huomaa katkeroituvansa ja ajattelevansa kadehtimastaan ihmisestä vain pahaa, täytyy miettiä mistä nuo fiilikset kumpuaa. Olisiko omassa elämässä jotain vialla?

Oletteko te koskaan kateellisia? Mistä asiasta viimeksi?

* tuotteet saatu