Ei mitään sanottavaa

Se aika kuusta, kun aivot on sumussa ja järki ei juokse. Koko kroppa päästä jalkoihin on aivan turta eikä toimi vaikka kuinka käskee. Aamulla on vaikeaa nousta. Väsyttää kahdeksan tunnin yöunista huolimatta. Töihin ei huvita mennä, mutta on pakko. Jokainen hetki on yhtä tuskaa ja vilkuilen kelloa aivan liian usein. En meinaa pysyä hereillä ja joudun miettimään kaiken tarkasti mitä teen, koska pää ei ole yhtään tässä hetkessä mukana. Tuntuu taas helvetin vaikealta olla nainen. Kerran kuussa kaikki on silkkaa paskaa enkä jaksaisi ihmisiä saati itseäni ollenkaan. Voi kun voisi vaan mönkiä peiton alle ja herätä viikon päästä. Tällaisia ajatuksia pyörittelin päässäni koko aamupäivän.

Sitten tuli puolipäivä, jota olin jännittänyt ja stressannut koko aamun. Tiedossa oli tilanne töissä, josta en välttämättä selviäisi ihan kunnialla. Vaikka tiedän olevani hyvä työssäni, on asioita ja asiakkaita, joiden kanssa ammattitaito toden teolla testataan ja tänään oli yksi niistä hetkistä. Ei ihme, että vähän stressasi. Kaikki sujui kuitenkin todella hyvin. Paremmin kuin koskaan ennen. Olin jopa itsekin yllättynyt tilanteesta ja se jos mikä piristi mieltä. Ehkä tämä ei olekaan niin huono päivä?

Asiakkaat ovat ihan parasta työssäni ja kun tätä duunia tekee päivästä toiseen viitenä päivänä viikosta, on tästä pakko tykätä. Ihmisistä on pakko tykätä. Huonoinakin päivinä ihmisten takia tätä työtä jaksaa tehdä ja heistä saa positiivista energiaa päivään. Keskusteltiin erään asiakkaan kanssa siitä miksi jotkut asiakaspalvelutyössä olevat vaikuttavat ennemminkin ihmisvihaajilta kuin halukkailta tekemään työtään. Näitä ihmisiä löytyy ihan jokaisesta ammattiryhmästä. Itse olen aina miettinyt miksi 90% bussikuskeista on niin nyreitä? Vaikka toivottaa hyvää huomenta, kuski ei edes käännä päätään minua kohti. Mikä siinäkin olisi niin vaikeaa vastata? En ymmärrä.

Ei mitään sanottavaa? Taisi kuitenkin jotain olla tällekin päivälle! Mukavaa torstaita tyypit! Joskus on huonoja päiviä, mutta niistäkin löytyy aina jotain hyvää 🙂

Kun ammatillinen itsetunto talloutuu pohjamutiin

Processed with VSCO with j4 preset

Ajattelin kirjoittaa tänään huomattavasti kevyemmästä aiheesta, mutta nyt tuntuu että mun täytyy kirjoittaa juuri tästä aiheesta, vaikka se ei kovin helppoa olekaan. Aloitin opiskelut nykyiseen ammattiini bioanalyytikoksi (laboratoriohoitaja) vuonna 2006. Pääsin jo ensimmäisenä kesänä töihin ja olen siitä asti ottanut verinäytteitä todella aktiivisesti. Olin kaikki lomat ja vapaapäivät töissä ja tein hommia myös iltaisin. Opin suhteellisen taitavaksi näytteenottajaksi nopeasti. Tänä päivänä mulla käy asiakkaita keskimäärin 40 päivässä. Joskus vähemmän ja joskus paljon enemmänkin. Työ on asiakasmääriltään todella vaihtelevaa ja flunssakaudet ovat meillä kaikista ruuhkaisimpia. Työhöni kuluu siis pääasiassa verinäytteiden ottoa ja siinä ohella mm. spirometria-puhalluksia sekä EKG:n ottoa. Lisähommia analytiikan parissa on laidasta laitaan.

Olen omasta mielestäni nykyään jo todella taitava näytteenottaja enkä muista, että lähivuosina olisi epäonnistunut suonien kanssa niin, että näytettä ei olisi saatu. Saan näytteet melkeinpä aina yhdellä pistolla, mutta silloin tällöin sattuu myös niitä hankalempia tapauksia, joita joudun pistämään kahdesti. Mulla käy myös sellaisia asiakkaita, jotka tulevat vain minun luokseni, koska heidän mielestään saan näytteet parhaiten. Saattaa kuulostaa omahyväiseltä jonkun korvaan, mutta se ei todellakaan ole tarkoitukseni. Tarkoitukseni on kertoa, että olen oikeasti hyvä ja taitava siinä mitä teen työkseni. Tuskinpa olisin enää näissä hommissa, jos en olisi hyvä.

Noh, nyt ryömitään niin pohjamudissa kuin vain ryömiä voi. Mulle on kahden viikon aikana sattunut kaksi asiakasta, joita pistäminen on sattunut oikeasti. Toisesta huomasin heti, että nyt sattui ja pisto osui todennäköisesti hermoon. Oma pistotyylini ei ole mikään ronski ja pistän ihan ihon pintaan ja vasta siitä varovasti etsin suonen, jos se ei ole ihan pinnassa. Pistän siis todella nätisti. En siis usko, että näytteenottotekniikassa oli mitään vikana ja näin, että kyseiseen suoneen on pistetty aiemminkin. Uskon, että minulle (ja hänelle) sattui vain todella huono tuuri. Tämä olisi voinut sattua kenen kohdalle tahansa. Outoa on se, että kuinka hermo on voinut liikkua ihon alla niin ettei siihen ole aiemmin pistetty? Vai onko se liikkunut nimenomaan sivulta keskelle johon pistin. En tiedä, täytynee kysyä viisaammilta. Jo tätä ensimmäistä tapausta murehdin viikkotolkulla, koska en todellakaan halua satuttaa ketään! Juuri kun ehdin toipua ensimmäisestä tapauksesta niin eilen tuli toinen. Tämä henkilö vain ei ollut halunnut sanoa näytteenoton aikana, että sattui, ja viisi päivää myöhemmin minäkin tästä asiasta vasta kuulin. En ymmärrä miksi ihmiset eivät kerro jos sattuu? Aina pitää kertoa! Aina pitää kertoa jos pelkää tai pyörtyy helposti. Se helpottaa meidän työtämme ja myös asiakkaan oloa. Ja aina pitää kertoa jos sattuu, ihan aina. Tuskin kenenkään labranhoitajan tarkoituksena on satuttaa? Ei minun ainakaan. Itse haluan tietää ihan jo senkin takia, että voin miettiä teinkö jotain väärin tai onko vaikka näytteenottovälineet vaihtuneet ja kipu johtuu niistä.

Mulla on tällä hetkellä aivan järkyttävä stressi päällä. Mä reagoin stressiin vatsallani eikä mikään ole pysynyt sisällä eilisen jälkeen. Tiedän etten voi tilanteeseen vaikuttaa millään tavalla ja todennäköisesti kaikki on vain huonoa tuuria. Silti mietin, että onko minussa yhtäkkiä jotain vikana? Enkö enää osaakaan työtäni? Hämmentävintä tässä on se, että tänäänkin on käynyt vaikka kuinka monta asiakasta, jotka ovat kehuneet miten näytteenotto on onnistunut parhaiten koskaan. Silti takaraivossa jyskyttää, että olen ihan paska. Ehkä otan tällaiset liian herkästi itseeni, en tiedä, mutta kun en tahdo satuttaa ketään.. Uskallanko kohta tulla töihinkään?

Eipä siinä, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Niitä riittää varmasti jatkossakin.